Sneak peak uudesta kodista

eevi_sydamenasialla_uusikoti19 eevi_sydamenasialla_uusikoti10 eevi_sydamenasialla_uusikoti eevi_sydamenasialla_uusikoti17 eevi_sydamenasialla_uusikoti8 eevi_sydamenasialla_uusikoti12 eevi_sydamenasialla_uusikoti15 eevi_sydamenasialla_uusikoti16 eevi_sydamenasialla_uusikoti14 eevi_sydamenasialla_uusikoti13 eevi_sydamenasialla_uusikoti18 eevi_sydamenasialla_uusikoti11 eevi_sydamenasialla_uusikoti7 eevi_sydamenasialla_uusikoti6 eevi_sydamenasialla_uusikoti2 eevi_sydamenasialla_uusikoti3 eevi_sydamenasialla_uusikoti5 eevi_sydamenasialla_uusikoti4

Lauantaina sain uuden kodin avaimet. Siitä asti olen tehnyt itsekseen muuttoa. Sen tietää selkä, niskat ja pää. Ennen avaimien saamista kehoni reagoi vahvasti. Sydän löi tiheään ja tunteet olivat pinnassa. Itketti, jännitti, huoletti ja olo oli myös innostunut. Nyt vatsanpohjassa lentää perhosia, jännittää ja olo on malttamaton. Lauantaina kurvasin suorinta tietä uudet avaimet laukussani Ikeaan ja kävin hakemassa mm. ruokapöydän, jonka jalkoja ei saa paikoilleen, ellei mukana ole ainakin neljä apuria (yritin yksin ja vain yksi jalka sojottaa paikoillaan). Sunnuntaina aloitin tavaroiden viemisen asunnolle. Eilen tein täyden päivän myös, kun vein varmaan kuusi täyttä autolastillista tavaraa. Kyllä oli työmiehillä ihmettelemistä, kun jollain adrenaliinin voimin kannoin paljon tavaraa kerralla. Silti tuntuu, että tyhjenevistä kaapeista huolimatta vielä on paljon hommaa edessä. Tulevana lauantaina koittaa virallinen muuttopäivä. Uuden kodin laittoilla on kevyt kävellä. Siellä tuoksuu uudelta. Kukaan ei ole asunut siellä ennen minua. Kaikki on uutta ja jopa ihmeellistä. Olen aivan rakastunut kylpyhuoneeseeni ja saunan lauteet odottavat korkkausta. Kuvittelen mielessäni, mihin tulee sohva, minne taulut ja missä on tietokone. Valo tulvii ikkunoista (ihan senkin takia, koska verhotangot ja kaihtimet asennetaan myöhemmin). Vaikka olenkin innoissani, niin muuttoviikko on ehdottomasti rankin, koska silloin konkretisoituu tuleva muutos. Lapset ovat vielä aika tietämättömiä, mitä tulee tapahtumaan, koska eiväthän he voi sitä tietää, mitä tämä todella tarkoittaa. Torstaina ajattelin jo mennä uuteen kotiin nukkumaan - yksin. Jääkaappia jo vähän täydensin, laitoin kahvikupit paikoilleen ja kahvimyllyn odottamaan. Leipää on pakkasessa ja kaikki ruokailuvälineet laatikoissa. Perjantaina saan tyttöenergiaa avukseni ja valmistaudumme tulevaan muuttoon. Pitkä matka piti kulkea tähän viikkoon. Nyt se on vihdoin tässä. Me oikeasti muutetaan.

Äitinä kaiken keskellä

eevi_sydamenasialla_äitinä

Lähestyvän muuton ja elämänmuutoksen uutena ja isoimpana asiana tulee olemaan lasten oleminen isän luona. Minun on pakko myöntää, että odotan sitä. En siksi, että pääsisin juhlimaan tai heilumaan muuten holtittomasti ympäri mantuja. Aivan kuin minä nytkään niin tekisin. Mutta kaikkein eniten odotan nukkumista viikonloppuisin. Odotan sitä, että saan levätä, sillä äitiys eron keskellä on enemmän tai vähemmän rankkaa. Rankkaa siitä tekee pojan 3-vuotisuhma, tytön eskarin aloitus ja eräänlainen uhma hänelläkin ja tietenkin se, että lasten on täytynyt reagoida vallitsevaan ilmapiiriin jotenkin. Eniten odotan univelan vähentämistä ja sen tuomaa virkeää oloa, ihan vain siksi, jotta jaksan olla parempi äiti. Uskon jo ilmapiirin vaihtumisen muuttavan vähän asiaa, vaikka vaikeaa muutto ja sen tuomat asiat tulevat olemaan kaikille.

Myönnän itsekkäästi odottavani sitä, että aamuisin lasten vieminen tarhaan ei ole minun vastuullani. Odotan sitä, että aina ei haittaa, vaikka ei ole ruokaa valmiina jääkaapissa. Haluan katsoa televisiota rauhassa, keskittyä taas bloggaamiseen, kuunnella omaa musiikkia ja syödä viikonloppuisin aamupalaa vasta puolen päivän aikaan. On vaatinut paljon, että pahimpina hetkinä on pysynyt koossa, eikä antanut oman olon vaikuttaa lapsiin. Tietenkin he ovat jotain aistineet, sitä ei saa koskaan unohtaa. Nyt syksyllä on tietenkin jo ihan erilainen tunnelma kuin keväällä, mutta vähän puhki olen edelleen. Muistan ne kesän viimeiset hellepäivät, kun maattiin päivät pitkät rannalla. Muistan sen, etten olisi aina halunnut nousta viltiltä yös, koska halusin vain nauttia lämmöstä. Muistan sen, kuinka lapset nauttivat olostaan. Muistan sen, kun ajattelin, että lasten takia en koskaan vajoa synkkyyteen tai luovuta. Eron pahin huippu on takana päin ja edessä on pelkkää nousua.

Voin myöntää, että viimeiset viikot ennen muuttoa ovat olleet omalla tavallaan kuluttavia, vaikka samalla innostavia. Joissain asioissa olen halunnut mennä helpoimman kautta. Aina en ole jaksanut täysillä. Olen halunnut vain nauttia sohvalla yhdessä pötköttelemisestä, junaradan kasaamisesta tai kylpyhetkistä. Olemme kuunnelleet yhdessä musiikkia, naurettu ja halailtu. Hiljalleen, ilman stressiä. Tunnen omat rajani tällä hetkellä, ja tiedän, että pystyn parempaan. En koe olleeni huono äiti eron takia, mutta väsynyt ja välillä omissa maailmoissa. Meidän lapset ovat kuitenkin edelleen yhtä hymyä, uhmasta huolimatta. He ovat vahvoja ja heistä näkee heti, mitä he tuntevat. Tarhasta ei ole tullut hälyttäviä huomioita lasten voinnista, eikä tilanne kotona ole ollut normaalista lapsiperhearjesta poikkeavaa. Usko ja luotto siihen, että kaikki selviävät tästä hyvin, on vahva.

Rakastan lapsiani yli kaiken. He tulevat kaiken edelle. Heidän vuokseen olen jaksanut jatkaa koulussa ja pyörittää arkea samaan tapaan. Voi olla, että lapset saattavat reagoida muuton jälkeen, mutta olen valmis ottamaan sen kaiken vastaan. Tiedän, että silloin he tarvitsevat kaiken huomion ja huolenpidon. Haluan jaksaa lukea lapsille pidempiä iltasatuja, leipoa enemmän yhdessä, maalata sormiväreillä sotkien ja olla virkeämpi. Haluan olla taas parempi äiti. Viikon päästä menen yksin asunnolle ensimmäisen kerran yöksi. Muuttooni on enää reilu viikko. Haluan tehdä uudesta kodista lapsille parhaan mahdollisen. Haluan, että he tuntevat uuden ja vanhan kodin omaksi kodikseen. Yhtä rakkaiksi paikoiksi, joissa kummassakin on onnelliset ja rakkaat vanhemmat. Vaikka haluan pystyä keskittymään itseeni edes sen verran, että saan olla hetken omassa rauhassa, niin tärkeintä on olla lapsille tukeva ja rakastava äiti kaiken keskellä. Sitä he tarvitsevat.

Kiitos

eevi_sydamenasialla_kiitos eevi_sydamenasialla_kiitos2 eevi_sydamenasialla_kiitos3

Viime lauantaina nykyiseen kotiimme kokoontui ystäviä. Luonnollisestikaan kaikki eivät päässeet paikalle, mutta koti täyttyi silti hyvin vanhoista ystävistä, teatterin kautta saaduista kavereista, luokkalaisista ja yhdestä sukulaisesta. Mitään sen kummempaa ohjelmaa ei ollut suunnitelmissa, jokainen toi jotain syötävää, taustalla soi musiikki ja juttu luisti tutuilla ja ennestään toisille tuntemattomilla. Halusin pyytää ystäviäni viettämään iltaa kanssani, kaksi viikkoa ennen kuin virallinen muuttopäivä on käsillä, muistuttamaan siitä, että uusi elämä on edessä. Ero on vaikuttanut myös läheisiini enemmän tai vähemmän. Olen ollut paljon sosiaalisessa pimennossa, huono soittamaan tai käymään kylässä, puhunut kyllästymiseen asti tietyistä asioista ja ajelehtinut. En ole ollut oma itseni, ystävänä olen ollut laiska ja varmasti välillä itsekäskin. Siksi heitä täytyy kiittää.

Se, että ystäväni ovat pysyneet rinnallani synkän talven, itkuisen kevään ja sumuisen kesän, merkitsee minulle paljon. Illalla sain ehkä parasta palautetta ikinä: olen muuttunut - parempaan. Ystäväni ovat huomanneet minun rentoutuneen, minun saaneen takaisin positiivisen elämänasenteen ja tärkeimpänä se, että alan olla oma itseni. Kaiken tämän jälkeen heistä jokainen on edelleen tässä, mukana elämässäni. He ovat maailman ihanimpia, luotettavimpia ja rehellisimpiä. Enkä pysty kiittämään heitä tarpeeksi siitä.

Ystävillä on ollut aina suuri rooli elämässäni. Ei kulu päivääkään, jolloin en olisi ajatellut jotain heistä. Oli se sitten se pimeä talvi, jolloin pyörittelin asioita mielessäni. Punnitsin, soudin ja hupasin. Palasin lähtöruutuun ja toisella hetkellä jonnekin aivan muualle. Tai oli se sitten se kevät, jolloin silmät olivat punaiset joka päivä. Sydämeen sattui ja pelotti. Elämäni isoin päätös, jonka lopulta tein ja jonka läheisimmät saivat tietää. Tai sitten viime kesä, joka oikeasti tuntuu nyt sumuiselta. Pitkän matkan kuljin ja pitkän matkan ystäväni olivat vieressä. Miten osaisin kuvata sanoin sitä tunnetta, jota tunnen heistä jokaista kohtaan.

Ja lopulta olimme siinä pisteessä, jossa muuttooni on enää kaksi viikkoa. Tällä viikolla saan avaimet uuteen asuntoon. Virallinen muuttoni on jo nurkan takana. Jotenkin sitä on pysytty pinnalla, mutta ei aina omin avuin. Siksi kiitin lauantaina ystäviäni kaikesta. Kunhan viimeinen rykäisy on suoritettu, niin lopulta pystyn itsekin paremmin olemaan yhteyksissä, sopimaan vierailuja ja olemaan parempi ystävä. Lauantai-ilta, hyvä seura ja ruoka, sekä illalla huutolaulaminen ja tanssiminen (lue: hyppiminen) yökerhossa illan teemabiisin tahtiin oli hyvä alku kaikelle!

Joten kiitos, jälleen, ja kiitän vielä monesti uudestaakin. Ihanaa, että teistä jokainen on olemassa. Olette kullanarvoisia!

Elämän nälkä

eevi_sydamenasialla_syyskuu

  • Tämä kuukausi tuntuu lipuvan ohi hitaasti. Samalla hämmästyn, että kuu on jo puolessa.

  • Pakkaaminen täytyisi aloittaa ja muuttoviikon aikataulua olisi suunniteltava.

  • Avaimien saantiin on himppasen yli kaksi viikkoa. KAKSI VIIKKOA!

  • Taas on perjantai ja viikonloppu edessä.

  • Koulussa tahti on kova, ryhmätöitä riittää ja ensimmäinen tenttikin on jo ollut. Koulu pitää kaiken hyvin kasassa ja päivät kiireisinä. Olen huomannut, miten olen kaivannut kouluun takaisin.

  • Olen tässä kuussa ensimmäistä kertaa pysähtynyt ihastelemaan aamulla sumua. Se on ollut samalla niin kaunista, rauhoittavaa ja hiljaista. Sumuiset aamut ovat kuvanneet omaa oloa niin hyvin, tai sitä, mihin tavoittelen.

  • Eilen bussissa huomasin, että puiden lehtiin on alkanut paikoin tulemaan syksyn värejä, vaikka vietinkin puistossa omasta mielestäni kesäpäivää.

  • Kohta tämän sumuisen syyskuun jälkeen oikeasti asun eri osoitteessa, omassa asunnossa.

  • Koko kroppa on jossain odotustilassa, eikä se tunnu pääsevän eteenpäin, ennen kuin pyörät oikeasti pyörivät.

  • Olo on jännittynyt ja innostunut. Päässä ei tunnu olevan paljoa tilaa siihen tuttuun monitoimikoneen pyörittämiseen, jollainen oikeasti olen.

  • Tänään huomasin syöneeni pitkästä aikaa kunnon aamupalan, kuten joskus ennen. Minulla oli nälkä, enkä muista koska viimeksi olisi ollut niin nälkä. En jättänyt yhtäkään murua syömättä.

  • Elämän nälkä alkaa palata myös. En malta odottaa kummipoikani syntymää, ystävien näkemistä ensi viikonlopun juhlahumussa, seuraavaa harjoitteluani ja maanantai-illan teatteria.



Heikot juuret, vahva puu

eevi_sydamenasialla_kaksplusjuttu eevi_sydamenasialla_kaksplusjuttu2

Tämän kuun Kaksplussasta löytyy tuttu naama, minun. Olen tämän kuun Kaksplussan "Matkalla äidiksi", jossa esitellään otsikon mukaisesti aina jonkun äidin tarina kohti äitiyttä. Aika jännittyneenä odotin jutun ilmestymistä, sillä minun matkani on ollut vähän kivikkoinen. Jännitti, että miten lounaan aikana kertomani asiat lopulta ovat asettuneet lehtijutuksi. On aika vaikea saada mahdutettua omaa tarinaansa muutamaan kappaleeseen. On paljon hyviä asioita, joita jää mainitsematta ja liikaa ei voi painottaa, kuinka niistä vaikeista asioista on lopulta selvitty. En toivoisi minulle tapahtuneita asioita kenellekkään. Siksi olen esimerkiksi onnellinen, ettei minulla ole sisaruksia. Mutta ilman tapahtuneita asioita minä olisin erilainen.

Koska olen sen verran avoin ihminen, niin en tiedä, voisko joku ottaa tälläisen tarinan jakamisen jotenkin huomionhakuisena asiana tai muuten liian rankkana aiheena, että se ei saisi päätyä lehteen asti. Mutta itse ajattelen omaa lapsuuttani ja kaikkia tapahtuneita asioita enää voimavarana. Olen selvinnyt aikamoisen mankelin läpi. Olen joutunut käymään läpi liudan tunteita ja esteitä. Olen tuntenut itseni turvattomaksi, heikoksi enkä teininä yhdessä vaiheessa uskonut eläväni aikuisuuteen saakka. Jo ala-asteella olen miettinyt synkkiä asioita ja sitä, että jaksanko vielä mennä eteenpäin. Olen kuitenkin selvinnyt sieltä. Olen nyt elämäni siinä pisteessä, jossa koen olevani vahva. Olen kahden kauniin lapsen äiti, rakas lapsenlapsi, serkku, kohta toistamiseen kummitäti, ystävä, kätilöopiskelija, teatteriin hurahtanut kovaääninen, röhkönauruinen sekä huumorintajuinen nainen. Olen lopulta löytänyt itseni. Olen paljon hyvää, mukana sekoitus niitä pikkuvikoja. Jotkut asiat ovat lapsuuden taakka, ansioita tai palkka, mutta vain muokatakseen minusta juuri tämän ihmisen. Ja jotkut asiat on vasta tullut opittua viime aikoina.

Elämä on tehnyt minusta sellaisen, että avoimesta luonteestani huolimatta osaan myös pitää asioita sisälläni. Joskus jopa liikaa. Oma puolustuskeinoni on ollut nuorena pystyä pistämään jotkut asiat pois mielestä. Isäni kuoleman aikoihin oli aivan liikaa asioita tapahtumassa. Kuolema on ollut muutenkin isossa roolissa siihen aikaan, kun tuntui, että ihmisiä vain kuoli ympäriltä. Yläasteikä ja aika lastenkodissa ovat olleet sekoittamassa pakkaa nekin. Olen joutunut kasvamaan aivan liian aikaisin. Silti, yhdeksännelle luokalle siirryttyäni ja pienryhmässä koulua käyneenä alkoi pahimmat olot olemaan poissa. Minuun luotettiin niin paljon, että pääsin muuttamaan lastenkodista 16-vuotta täytettyäni omaan asuntoon. Ja olinkin sen luottamuksen arvoinen. Se, että on ollut ihmisiä, jotka ovat tsempanneet, on ollut kultaakin kalliimpaa. Ja niinhän minä pääsin eteenpäin.

Omaa elämää on niin outoa välillä katsoa taaksepäin. Sitä miettii, että tapahtuiko näin oikeasti minulle. Kun olen jäänyt 18-vuotiaana odottamaan Mimmiä, niin elämä tuntui vasta silloin oikeasti alkavan. Nyt, 25-vuotiaana, toisen ihmissuhdemankelin läpikäyneenä sitä huomaa, että tämä tyyppihän mun on aina pitänyt ollakin. Hiljalleen olen hionut omia särmiäni, joutunut myöntämään omia virheitä, oppinut tasoittamaan niitä ja elämään niiden kanssa. On tapahtunut asioita, minunkin puolestani joskus, jotka vaan täytyy hyväksyä. Olen päättänyt taistella itseni tähän ja tässä sitä nyt ollaan. En luovuttanut. Usko siihen, että jokaiselle annetaan vain sen verran kannettavaa kuin mitä jaksaa kantaa, lohduttaa tavallaan. Joskus tietenkin tuntuu, että eiköhän jo riittäisi. Silti, here I am still standing!

Äidin äitini, Pyörämummi, on elämässäni äidin roolissa. Kuitenkin olen tavannut äitiäni kesän aikana taas vähän useammin ja olemme saaneet puhuttua ensimmäistä kertaa asioista aika suoraan. Hän on oma äitini, enkä voisi koskaan lopullisesti häntä leikata pois elämästäni. Lapset rakastavat vanhempiaan, ainakin minä rakastan äitiäni kaiken tapahtuneiden asioiden jälkeen. Äitini äiti on kuitenkin elämässäni se, jonka kanssa olemme jakaneet paljon. Hän on ollut minulle uskomaton tuki ja turva. Olen hänestä niin kiitollinen, että en varmasti osaa edes tarpeeksi hyvin ilmaista kiitollisuuttani ja rakkauttani häntä kohtaan. Kuluneen talven ja kevään aikana hän on ollut elämässäni se, johon olen turvautunut. Pyörämummin mielipidettä arvostan todella paljon ja haluan yleensä tietää, mitä mieltä hän on asioista. Mutta minusta tuntuu, että suvumme naiset ovat kaikki hyvin itsenäisiä ja topakoita luonteita. Jos joitain asioita en äitini äidissä nuorena ymmärtänyt, niin nyt sitä huomaa, että aivan samasta puusta on minutkin veistetty. Luultavasti tulen muistuttamaan paljon häntä minun ollessani vanhempi.

Elämä on sulkenut minulta ovia, eikä jotkut ovet olleet koskaan auki. Olen jollain ihmeen kaupalla löytänyt avonaisia ikkunoita, joista kiivetä uudelle polulle. Nytkin, rankan talven ja kevään jälkeen syksy tuli tuodessaan minulle uusia asioita, ihmisiä ja toivoa. Sitä taas huomaa elävänsä. Ja se elämä tulee tuntumaan todella hyvälle.

Huikatkaa ihmeessä, jos luitte Kaksplussan jutun läpi. Ajatuksia, tuntemuksia tai omia kokemuksia?

Perheen oma kummi

Uusi elämäntilanne on pistänyt miettimään arkea uusiksi. Moni asia on täytynyt ottaa huomioon. On paljon muistettavaa ja selvitettävää. Koska jäämme asumaan Porvooseen, jonne muutimme kaksi vuotta sitten aivan untuvikkoina, olen tutustunut paikan tarjontaan nyt vähän tarkemmin. Kaikki ystävämme (uusia Porvoon ystäviä lukuunotaamatta), läheiset ja sukulaisemme asuvat Kotkassa. Kouluni on edelleen Helsingissä ja sama arki tulee jatkumaan muuton jälkeen tietenkin. Kun ystäväni kertoi heidän perheessä olevan perhekummi, mielenkiintoni heräsi. Meiltä on puuttunut se, että isoäiti tai joku muu sukulainen voisi vain tulla käymään. Tottakai he tulevatkin, mutta yleensä silloin on kyse lastenhoidosta tai synttäreistä. Muuten näemme harvemmin, koska arki syö niin paljon energiaa ja välimatkaa on. Emmekä me ole enää niin tiuhaa matkustaneet Kotkaan, vaikka kyllä pitäisi.

Jäin kesän mittaan miettimään ystäväni suosittelemaa perhekummia, jota Mannerheimin Lastensuojeluliitto tarjoaa. Perhekummi on asianmukaisesti koulutettu ja on täysin vapaaehtoista toimintaa. Perhekummi tukee lapsiperheitä ja on perheen matkassa sovitun ajan, noin vuoden. Päätin kokeilla onneani ja hain kesällä meille omaa perhekummia, joka voisi lähteä matkaamme muuton jälkeen. Haluaisin saada meille lasten kanssa ihmisen, jonka tapaamista me kaikki odottaisimme. Ja tekee ihan hyvää saada ulkopuolelta tuleva ihminen jakamaan sitä arkea aina hetkeksi. Perhekummitoiminnassa vietetään aikaa juuri kaikki yhdessä, voidaan käydä kodin ulkopuolella vaikka tapahtumissa tai leipoa kotona. Mitä vain perhekummi ja vanhempi sopii heidän suhteensa olevan. Koska lasten reaktio uudessa tilanteessa on vielä tulossa, niin tälläisen perhekummin kanssa vietetty aika voi viedä ajatuksia aivan jonnekin muualle. Tärkeintä olisi tehdä jotain mukavaa yhdessä ja jopa unohtaa se vallitseva tilanne hetkeksi.

Onneksemme oman perhekummin saimmekin ja päätimme aloittaa nyt syksyllä tutustumisen. Ja voi veljet, kuinka hyvä mieli tänään tulikaan, kun kahvipöytään istui kanssani ihana ja rento nainen. Olimme puhuneet muutamaan otteeseen puhelimessa ja jo silloin tuntui, että meillä synkkaa. Tutustuimme toisiimme kahvikupin ääressä ja minulla oli rento ja luottavainen olo. Koska Mimmi on nyt mökillä mumminsa kanssa, niin tänään vain Tuisku pääsi tutustumaan perhekummiimme. Ennen muuttoa vielä Mimmikin pääsee tutustumaan häneen ja muuton jälkeen aloitamme perhekummitoiminnan kunnolla. Minulla on tästä todella hyvä olo ja odotukset ovat korkealla. Alustavasti tulemme tapaamaan kaksi kertaa kuukaudessa ja katsomme sitten, mihin tämä lähtee kehittymään.

Totean taas, että asioilla on vain tapana järjestyä. On ihanaa, että talvella meillä kaikilla tulee olemaan päiviä tai iltoja, joita voin lasten kanssa odottaa innoissaan. Toivon todella, että tästä tulee lapsille hyvä kokemus ja joka auttaa uudessa elämäntilanteessa.

Onko teillä muilla kokemusta perhekummitoiminnasta?

Viimeaikoina

eevi_sydamenasialla_viimepaivat1 eevi_sydamenasialla_viimepaivat12 eevi_sydamenasialla_viimepaivat13

  • Koulu alkoi ja kahden viikon jälkeen tuntuu, että eihän sieltä koulusta olla koskaan poissa oltukaan.

  • Kalenteri on väritetty eri koodeilla, lasten hoitoajoilla, lähiopetuksella, itsenäisellä työskentelyllä, laboraatioilla, tenteillä ja kaiken kukkuraksi ryhmätyöt täyttävät kalenteria. Kuukauden päästä alkaa myös aivan uusi väri kalenterissani: ne päivät, kun lapset ovat isänsä luona.

  •  Koulun lisäksi kerran viikossa on keltainen värikoodi: rakas teatteriharrastukseni jatkuu viikon päästä!

  • Olen muutenkin hengissä ja kevään turta olo on vaihtunut syksyn vireyteen.

  • Kesän lämpö on vaihtunut syksyn viileyteen, takki on kovassa käytössä ja tutut tennarit ovat löytäneet tiensä sydämeeni. Lapsimessuilta ostettu huivi lämmittää kaulaa ja ostoslistalla on kesän jäljiltä kadotettujen sukkien tilalla uusien sukkien hankkimista.

  • Odotan tässä kuussa pidettäviä pippaloita, jossa tärkein teema on ystävät ja hauskanpito!

  • Päivät ovat pilvisiä, oma pää on välillä pilvissä ja välillä muuten vain pyörällä. On asioita, jotka tuovat hymyn huulille, ihastuttavat, ilahduttavat ja taas suututtavat ja turhauttavat.

  • Olen kuunnellut paljon musiikkia ja pysähtynyt vain kuuntelemaan aina kun mahdollista. Kesän aikana luukutettut kappaleet vaan sysäyttävät edelleen.

  • Viimeinen kuukausi tässä kodissa käynnistyy ja aika samalla matelee ja menee vauhdilla eteenpäin.

  • Kaikki on välillä joko-tai.

  • Mutta sitten on sitä suvantoa, joka ei tunnu loppuvan.

  • Kaikki kesällä tapahtuneet asiat tuntuvat absurdeilta ja käsittämättömiltä.

  • Hyvin alkanut 30 day shred oli tauolla koko viime viikon, kun no.. oli pakko.

  • Olen katsonut paljon Netflixiä ja varsinkin ärsyttävintä sarjaa ikinä, Jersey Shorea.

  •  Katson, kuinka uuden kodin rakennustyömaa näyttää siltä, että pitäisikö sinne oikeasti kuukauden päästä muuttaa.

  • Muutto ajatuksena ja konkreettisesti muutenkin tuntuu aivan yhtä oudolta kaiken päälle.

  • Kaappeja pitäisi alkaa käymään läpi ja ostoslista Ikeaan tehtävä. Muuten kaikki viralliset paperit on tehtynä, hakemukset haettu ja tulevaisuus alkaa näyttämään kypsältä ottaa vastaan.

  •  Pakettiauto on varattu ja muuttopäivä varmistettu.

  • Kaikki on aivan selvää ja tiedän, mitä tehdä. Silti tämä vaihe elämästäni on aikaa, jota myöhemmin muistan varmasti sumuisena aikakautena.