Takaisin

eevi_sydamenasialla_takaisin2 eevi_sydamenasialla_takaisin eevi_sydamenasialla_takaisin3 eevi_sydamenasialla_takaisin4

Muutto on nyt ohi. Kun lauantaina aamulla kodin lattiat olivat lähestulkoon tyhjinä, pian ne täyttyivät sohvan palasista, kerrossängyn osista ja hikipisaroita vuodattavasta (kasatusta) Ikean pöydästä. Pienellä muuttoporukalla, omalla aikaisemmalla työllä ja hyvällä pitsalla saimme muutettua elämämme uuteen osoitteeseen. Illalla saunasta tultuani täällä näytti jo kodilta. Tietokone pääsi keskeiselle paikalle tässä 49 neliön kaksiossa. Se kutsuu luokseen, bloggaaminen alkaa taas sumussa olon jälkeen kiinnostamaan, vaikka kirjoittamisen aloittaminen on vaikeaa. Bloggaaminen on jäänyt keväästä alkaen kaiken muun jalkoihin.  Asiat on täytynyt laittaa tärkeysjärjestykseen, joten ensimmäisenä jäi koneella oleminen, valokuvaaminen ja bloggaaminen. Tärkeimmäksi muodostui oma selviytyminen, lapset ja koulun jälkeen alkanut kesätyö. Kun kirjoittaa blogia näkyvän lehtitalon alla, sitä vähän vetäytyy. Vertaistuen takia aloitin koko bloggaamisen pojan odotusaikana, ja bloggaaminen osoittautuikin hyväksi tavaksi jakaa ajatuksia ja löytää uusia ihmisiä. Ison elämänmuutoksen aikana vertaistukea tarvitsee enemmän kuin koskaan. Blogin kautta en sitä kuitenkaan voinut hakea. Mutta sitten ei oikein kiinnostanut mikään muukaan kirjoittaminen. Sähköpostiin on tippunut yhteistyöpyyntöjä, mutta ne ovat saaneet jäädä. On ollut pakko jättää kivoilta tuntuvat jututkin ottamatta vastaan.  On vaikea kirjoittaa päivittäisistä asioista, kun taustalla on vaikea tilanne. Saatikka tehdä yhteistyötä, vaikka muuten olisin voinutkin tehdä. Oli pakko olla taustalla, purra huulta ja pysyä hissukseen.

Vielä en tiedä, kuinka tämä uusi asumisjärjestely tulee vaikuttamaan kaikkeen. Olen ollut torstaista asti yksin, kun lapset ovat olleet isänsä luona. Tänään saan lapset luokseni. He tulevat nukkumaan ensimmäisen yönsä kerrossängyssä, tutustuvat uuteen kotiin ja totuttelevat uuteen elämään. Ilmapiiri on aivan erilainen. Aamukahvin keittäminen tuntuu niin erilaiselta. Ruoka tuntuu taas maistuvan ja soittolistalla on uusia kappaleita. Kylpyhuoneen peilistä katsoo kaksi kirkasta silmää. Niistä huokuu helpotus. Kaikki kyyneleet on vuodatettu. Silmät eivät enää ole väsyneitä huonosti nukutuista öistä. Nyt ne saattavat olla uniset, mutta vain siksi, koska en ole malttanut käydä nukkumaan illalla. Uuden kodin seiniä on kiva katsella. Sohvatyynyihin on ihana hautautua. Lattialla on kevyt kävellä ja haistella uutuuden tuoksua kodissa. Olen ikävöinyt lapsiani paljon, mutta olen myös nauttinut omasta ajastani. Sitä on ollut niin vähän.

Bloggaaminen on ollut minulle tärkeä harrastus elokuusta 2011 lähtien. Se on kasvanut osaksi elämääni. Siitä olen saanut paljon ja sille olen yrittänyt antaa palan itseäni. Olen kaivannut tätä. Olen kaivannut sitä, että sormet käyvät nopeasti näppäimistöllä, vieressäni on kahvikuppi ja kamera makaa tietokoneen vieressä. Kirjoittaminen on ollut minulle aina rakas juttu, mutta myös haastavaa. Kirjoitin jo pienestä pitäen tarinoita ja päiväkirjaa. Olen halunnut pienestä asti tuoda ajatuksiani konkreettisesti silmieni eteen. Antaa ajatusten virrata ja piirtyä paperille sanoiksi. Bloggaaminen on tuonut aivan uutta tunnetta kirjoittamiseen. Parhaimmalta on tuntunut kehut siitä, että tästä tykätään. Joku oikeasti tykkää käydä lukemassa juttujani, kommentoi niitä ja tsemppaa eteenpäin. Olen otettu. Minä, jonka on ollut aina vaikea ottaa kehuja vastaan.

Nyt vihdoin tuntuu, että tästä tämä taas lähtee. En voi luvata mitään. Juttua syntyy, jos on syntyäkseen. Sen huomasin kesän aikana, että väkisin ei voi mitään kirjoittaa. Se tuntuu kuivalta, eikä sellaisen lukeminen kiinnosta edes itseään. Haluan olla iloinen siitä, mitä olen kirjoittanut. Joskus jopa ylpeä. Haluan pystyä lukemaan tekstejäni, katsomaan valokuviani ja seisomaan blogini takana. Haluan ottaa kiitokset blogistani vastaan ilman, että jokaisella kerralla hämmästyn ja korvani muuttuvat punaisiksi. Jo blogin nimikin sen sanoo, että blogissani kuljetaan sydämen asialla. Juuri niissä aihepiireissä, jotka ovat tässä ja nyt, rehellisesti ja avoimesti. Toiset asiat jäävät kertomatta tännekin, mutta miksi haluaisinkaan kirjoittaa vaikeammista asioista, kun vihdoin itsellään on vapautunut olo.

Tuntuu, että olen tullut takaisin. Se tuntuu hyvältä. Mieli on virkeä ja minulla on tarmoa tehdä niin virallisia asioita kuin blogata. Tästä en voisi vielä luopua. Se antaa kuitenkin niin paljon minulle, että haluan pitää siitä kiinni. Täällä siis olen. Toivottavasti olet sinäkin?

 

10 kommenttia

  1. <3 Lukijat kyllä jaksaa odottaa, kiva että sujuu paremmin!

    VastaaPoista
  2. Löysin blogisi siirryttyäsi kaksplussalle, ja kyllä sinun juttujasi jaksaa odottaa. Sinulla on "se jokin". Tsemppiä sinulle! Blogisi välityksellä on välittynyt kuva vahvasta nuoresta naisesta joka selviytyy. Rohkeasti päivä kerrallaan. Päivistä muodostuu viikkoja ja viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Sinä selviät! :)

    VastaaPoista
  3. Ihanaa! Tulin iloiseksi, koska kuulostat onnelliselta. Hassua, en edes tunne sinua oikeasti. :) Tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Pimu! <3 Ihanaa, että siellä vielä olette.

    VastaaPoista
  5. Kiitos, neito! Vau, mikä kommentti! Tulin todella hyvälle mielelle. :-) <3

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Marsu! Teit minut myös iloiseksi kommentillasi. :-)

    VastaaPoista
  7. Tsemppiä uuten kotiin ja elämänvaiheeseen! Teksteistäsi saa vaikutelman, että olosi on nyt hieman rauhoittuneempi ja onnellisempi. Blogiasi on aina ilo käydä lueskelemassa, toivottavasti jaksat kirjoitella vastaavaisuudessakin!

    VastaaPoista
  8. Kiitos, Katmus! Olo on onnellisempi ja hyvä. Ihana kuulla, että se on välittynyt lukijoillenikin. Varmasti tästä lähtee hyvä blogi-into taas käyntiin. :-)

    VastaaPoista
  9. Ihanaa, että teksteistäsi huokuu taas se positiivinen Eevi, jollaisena minä sinut tunnen. <3

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!