Miten se jouluaatto meni?

eevi_sydamenasialla_joulu142 eevi_sydamenasialla_joulu14 eevi_sydamenasialla_joulu145 eevi_sydamenasialla_joulu144 IMG_6234

Vietin eilen jouluaattoa lasten ja entisen mieheni porukan kanssa mökillä. Pakko myöntää, että aluksi jännitin kuinka päivä menee. Niin paljon lapset kuitenkin minua sinne odottivat, että siitä oli vaan päästävä yli. Nyt on sitten ensimmäinen joulu ohi tässä uudessa tilanteessa avioeron jälkeen. Päivästä jäi päällimmäisenä hyvä mieli. Takana on kuitenkin ihan kohta kahdeksan vuotta, kun olen tuntenut entisen mieheni ja hänen perheensä. Lapset tulevat aina yhdistämään meidät ja hänen perheensä. Minun ja entiseni eroon johtavista tapahtumista ja ajoista alkaa olla jo hyvin aikaa, joten yhteisen joulun viettäminen tuntui mukavalta.

Ja onhan tämä vuosi ollut sellaista vääntämistä, yhtä ylä- ja alamäkeä, kyyneltä ja selviytymistä, että yksi päivä tänä vuonna saikin olla jo seesteinen ja vailla liikaa ajatustyötä. Olihan nyt kuitenkin joulu. Meidän lapsille parasta, mitä voimme kaiken tämän jälkeen tarjota, on juuri yhteinen joulu vanhempien kanssa. Joulu on lasten juhla, jolloin he ovat päätähtinä. Minulla on ollut aina hyviä muistoja joulusta, vaikka oma lapsuus olikin rosoinen. Ei ole syytä, miksi omille lapsille ei voisi tarjota sitä parasta. Parasta oli, kun kumpikin lapsista istui sylissä, avasi innoissaan paketteja ja rakastui ostamiini joululahjoihin. Jos en olisi sitä nähnyt, niin olisin jäänyt niin paljosta paitsi. Suukotin heitä, siltin ja nauroin heidän jutuilleen. Minut vaadittiin lukemaan iltasatua, peittelin heidät ja kerroin, että ensi viikolla nähdään. Ikävä tuli heti, kun suuntasin kotiin.

Tämä loppuvuosi on ollut aika tunteikas myös. Minulla olisi siitäkin niin paljon sanottavaa. Nyt kuitenkin haluan vain unohtaa tiettyjä asioita ja jatkaa eteenpäin. Jotenkin eilinen aatto oli hyvä osoitus itselleni, että kaikki lähtee tästä parempaan. En tarvitse niitä asioita, joita luulin tarvitsevani, enkä enää ikävöi niitä ihmisiä, joita luulin tarvitsevani elämääni. Odotan vuotta 2015 kuin kuuta nousevaa. Siihen vuoteen minä uskon. Ensi vuonna seison omilla jaloillani ja pää pystyssä. Haluan jo lopettaa tämän murehtimisen. Haluan päästää tästä vuodesta irti ja todeta, että vaikka se kuinka heitti esteitä matkalleni, niin selvisin siitä. Ihmiselle annetaan juuri sen verran kannettavaa kuin mitä se jaksaa kantaa.

Tänä vuonna omaa sietokykyäni koeteltiin. Olen tuntenut paljon. Olen joutunut määrittelemään itseäni uudestaan. Olen ottanut sen vastaan, mitä on vastaan tullut ja kestänyt sen - vaikka ei aina olisi jaksanut. Kaikki asiat eivät menneet kuten olisin halunnut. Jotkut tapahtumat tuntuivat aluksi vaikeilta ja ylitsepääsemättömiltä. Nyt olen kuitenkin tässä. Omassa kodissani, kun uusi musiikki soi taustalla ja kynttilät palaa vieressä. Nyt on jo aika antaa tiettyjen asioiden olla. Ehkä joskus katson taaksepäin ja kohatutan olkiani niille. Haluan elää täysillä, kuten tähänkin asti. Haluan tuntea, kuten tähänkin asti. Haluan, että teatteriharrastus jatkuu, haluan tehdä enemmän sijaisuuksia uudessa työpaikassa, haluan tutustua uusiin ihmisiin ja olla ystävien kanssa. En halua jättää tekemättä mitään, mitä voisin vielä katua. Enkä halua tehdä sellaista, mitä katuisin.

Summa summarun. Onnellinen olen tästä joulusta, vaikka joulumielen puuttuminen vaivasikin aaton aamun asti. Entisenä kasvissyöjänä vedin tyytyväisenä kinkkua, punajuurilaatikkoa ja join paljon kokista. Parasta oli kuitenkin omat lapset. Niitä sileitä poskia tulen taas suukottamaan ensi viikolla. Nyt nautin hiljaisuudesta, pekonipastasta ja vaan tuijotan leffoja. Vuosi tulee päättymään työskennellessä ja vuosi vaihtuu rakkaan Annan ja hänen perheensä kanssa.

Paikka, joka ei koskaan muutu

IMG_6206.JPG

IMG_6205.JPG

IMG_6193.JPG

IMG_6195.JPG

Me ollaan lasten kanssa vietetty lomapäiviä Kotkassa. Mun Instagram-tiliä seuraavat ovatkin saaneet seurata kuvista meidän matkaa mammani luo ja muutamia otoksia sieltä. Mammani on siis isäni äiti, jonka luona olen lapsena viettänyt monet kesät ja yökyläilyt. Olenkin postaillut muutamia kirjoituksia hänen luotaan, joita voi käydä katsomassa mm. tästä kesän 2013 postauksesta, tai kesän 2012 postauksesta, ja löytyipä sieltä kesältä 2011 postaus! Valitettavasti blogin siirto on jättänyt jäljen kuviin..

Minulla on pieni suku. Äitiäni näen harvoin ja isäni on kuollut jo yli 10 vuotta sitten. Läheisimpiä sukulaisiani ovatkin äitini äiti, eli Pyörämummi, enon perhe, isäni äiti, eli mamma ja isäni veljen perhe. Olen viettänyt lapsuuteni päiviä paljon juuri edellä mainittujen ihmisten kanssa. Kaikkia heitä pääsin onnellisesti tämän minilomamme aikana näkemään. Viime Kotkan-reissusta on jo syntisen kauan, joten varasin omat päivät, jotta pääsemme vaihtamaan kuulumisia kunnolla.

Mammani on kohta jo 80-vuotias. Tuntuu, ettei aika näy hänen kasvoiltaan. Hänellä on samanlaiset harmaat hiukset ja sama kampaus vuodesta toiseen. Ei sillä, että se olisi pahasta, vaan se on niin tuttua. Silmälasit ovat ainoat, jotka vaihtuvat. Hän juo ahkerasti kahvia ja ottaa sokeripalan samalla suuhun. Mamma teki ja tekee edelleen joka kerta minun käydessäni siellä pannukakkua. Hillopurkki päätyy tiskipöydälle, kun pannari on valmis. Jokainen kaverini tietää, joka on ollut mukanani siellä, että pannukakkua on tarjolla. Ruokapöydässä on aina kalaa, perunoita, salaattilautanen, lapsille lihapullia, samaa vaaleaa leipää ja kaikki syövät itsensä aina täyteen. Olen vasta aikuisiällä käynyt huomauttamaan mammalle, että söisi meidän kanssaan samaan aikaan.

Hän on laiha-rakenteinen nainen, joka heiluu kesäisin viikatteen kanssa ja talvisin työntää lunta isolta pihalta. Lapsena hän haki kaivolta saunalle vettä. Mamman ääni on turvallinen ja nauru hauska. Minun ja serkkuni ollessa lapsia mamma keksi meistä tarinoita. Hänellä oli musta kirja, joka sisälsi tarinan meistä merirosvojen kanssa, hyvästä haltiattaresta tai peikkometsästä. Kesäisin nukuimme teltassa, joka oli joko kuistilla tai olohuoneessa. Muutamia jouluaattoja vietettiin mammalla, jolloin sisällä oli oikea joulukuusi.

Mamman koti näyttää edelleen samalta. Sama sohva, jossa tänäänkin makoilin, sijaitsee olohuoneessa. Yksi seinä on pelkkiä kirjoja täynnä. Seinillä on samat tutut taulut ja kuvat isästäni ja sedästäni nuorena. Urut ovat edelleen samassa nurkassa ja pöytänä sama pöytä, jonka päällä vanha kello. Pappani huone on muuttunut lastenhuoneeksi, jossa nyt lapseni leikkivät. 100-vuotiaan talon lattiat natisevat tutulla tavalla. Seinissä on samat tapetit ja mamman makkarissa minunkin vanhoja piirustuksia. Seinustalla olevassa vihreässä arkussa sijaitsi ennen minun ja serkkuni käyttämiä vaatteita, jotka puimme aina näytelmiimme. Muutamia kenkiä ja korujakin me kävimme salaa lainaamassa. Näkymä pihalle on vuodenajasta riippumatta samanlainen.

Aika tuntuu pysähtyneen siellä, hyvällä tavalla. Omat kipupisteet on jokaisessa suvussa ja perheessä, mutta mielestäni tässä iässä huomaan meidän juttelevan niistäkin hyvin ja jaamme samoja ajatuksia. Päivä menee siellä aina nopeasti syödessä ja jutellessa. Kuulen joka kerta, kuinka laiha olen, syön hirveästi pannukakkua todistaakseni, etten ole syömälakossa ja muistelen lapsuuden kesiä. Minusta on ihanaa, että lapseni saavat kokea samanlaisia asioita kuin itse olen kokenut. Tottakai alan pelkäämään, että koska aika tulee vastaan. Nämä ovat asioita, joista en ole vielä valmis luopumaan. Mammalla saan yleensä nähdä serkkujani, joista toisen kummitäti olen. Vaikka setäni onkin perus suomalainen mies, niin iloinen olen hänetkin nähdessään. Aikaa kuluu aina liikaa edellisestä tapaamisesta, kun arki kotona tuntuu jylläävän niin suurella voimalla. Sitten sitä pysähtyy ja huomaa, kuinka sitä on kaivannut, kun saa pötköttää sohvalla ja jutella mamman kanssa.

 

Musiikin vuosi

 

Sain tänään sähköpostia. Spotify oli listannut minun musiikin vuoteni. Vaikka otin koko jutun käyttöön vasta kesän lopussa, niin hyvä katsaus mun lempimusiikista kuitenkin tuli. Katsaus osasi kertoa, että 18018 minuuttia (yli 300 tuntia) tuli kuunneltua musiikkia ja 78% ajasta kuuntelin musiikkia puhelimella. Tiistait olivat kuunnelluimmat päivät, kun taas lauantaisin kuuntelin vähiten. Eniten meni poppia, dance poppia, rockia ja indie poppia.

Tähän vuoteen onkin sopinut hyvin musiikki. On ollut rankka viime talvi, isoja päätöksiä, avioero, sumuinen kesä, uuden elämän alkua, odottamattomia käänteitä niin hyvässä kuin pahassa, sydänsurua ja kasvamista ihmisenä. On ollut uuden saamista ja luopumista. Musiikki on ollut aina tukena, vuodattamassa kyyneleitä, nostamassa hymyn huulille, rauhoittamassa, järjestelemässä ajatuksia, näyttämässä tunteita, tuomassa hyvää oloa ja luomassa muistoja. Onhan tässä vuodessa ollut hyvääkin, mutta pahimpien solmujen keskellä juuri musiikki on tuonut voimaa. Musiikki on ollut nostattamassa tunnelmaa tai sen avulla on voinut päästää höyryjä tanssilattialla (ei mitään armotonta mossausta, vaan ystävien kanssa tanssimista).

Tähän vuoteen on mahtunut kappaleita, joita nyt kuuntelee hymyn kanssa, joita ei voi kuunnella ilman palaa kurkussa tai joita ei voi nyt kuulla sekunttiakaan. Jotkut kappaleet ovat tehneet jo tehtävänsä ja jotkut sisältävät nyt liikaa muistoja. Joskus niitäkin taas pystyy kuuntelemaan. Musiikin voima on ollut ällistyttävä. Olen luonut soittolistoja, löytänyt paljon uusia artisteja ja kappaleita. Olen kuunnellut musiikkia toistolla, huulisynkannut samalla ja tanssinut ympäri kotia. Olen joutunut ostamaan kahdet uudet kuulokkeet, kun edelliset ovat menneet käytössä rikki. Olen kuunnellut musiikkia aina, kun pyöräilen, istun bussissa matkalla kouluun tai luen tenttiin. Kotiin tullessani soittolista jatkaa heti pyörimistä. Joskus musiikin tahtiin heiluu vain varpaat ja joskus huomaan heittäytyväni mukaan kokonaan.

Tässä onkin katsaus minun musiikin vuodestani. Sia soi paljon avioeron aikoihin. Samoin Florence + The Machinea tuli soitettua hyvin paljon niihin aikoihin. Välillä sitä halusi antaa musiikin viedä ja vain ajatella. Toisena hetkenä etsin kappaleista voimaa ja jaksamista eteenpäin. Kun sai kuulokkeet korville ja voimauttavan kappaleen soimaan, niin edes hetkeksi sai ympärillä olevan todellisuuden suljettua ulos. Kesän soitetuimpia kappaleita en edes muista. Kunnes tuli syksy ja uusi elämä oli käsillä. Sondre Lercheä onkin tullut siitä lähtien kuunneltua ahkerasti. Sondrelta löytyy jo nyt muutamia kappaleita, joita ei ihan hetkeen halua kuunnella. Niissä on muistoja, joiden täytyy antaa hetken olla. Siksi nyt joulun lähestyessä olen etsinyt paljon uutta musiikkia ja onnekseni löytänyt paljon uusia tuttavuuksia. Nyt odotan vuoden loppumista uusien kappaleiden merkeissä. Eräänlaista siirtymistä taas uuteen on ollut ilmassa.

Löytyykö tästä listasta teille tuttuja kappaleita. Ja olisi mukana kuulla, mikä/mitkä kappaleet antavat teille voimaa?

KUUNNELLUIN ARTISTI




  • Sia

  • Sondre Lerche

  • Coldplay

  • Saint Raymond

  • Ellie Goulding


 

KUUNNELLUIN ALBUMI




  • 1000 Forms of Fear - Sia

  • To Lose My Life - White Lies

  • The Walking Dead - Season 2 soundtarck

  • Sondre Lerche - Sondre Lerche

  • Ceremonials - Florence + The Machine


 

TOP 10 KAPPALEET




  • Private Caller - Sondre Lerche

  • Sentimentalist - Sondre Lerche

  • Fall At Your Feet - Saint Raymond

  • If Only - Sondre Lerche, Bad Law - Sondre Lerche

  • Sleep On Needles - Sondre Lerche

  • Toca Toca - Fly Project

  • A Place To Hide - White Lies

  • E.S.T - White Lies

  • Stolen Dance - Milky Chance


 

MUITA TÄMÄN VUODEN EHDOTTOMIA SUOSIKKEJA




  • Break Free - Ariana Grande

  • Do It Again - Röyksopp & Robyn

  • Running To The Sea - Röyksopp & Susanne Sundfor

  • Ilman sinua olen lyijyä - Scandinavian Music Group

  • Safe And Sound - Capital Cities

  • Elastic Heart - Sia

  • Spectrum (Say My Name) - Florence + The Machine

  • Oh Love - Ane Brun

  • Shot At The Night - The Killers

  • Wrong Reasons - Ginger Ale & Sondre Lerche

  • Cellophane - Sia

  • Serpents (Basement) - Sharon Van Etten

  • Ei kaltaistasi - Pete Parkkonen

  • Unintented - Muse

  • I Want You - Saint Raymond

  • No Light, No Light - Florence + The Machine

  • Joku raja - PMMP

  • Something In My Heart - Röyksopp & Jamie Irrepressible

  • Odd Look - Kavinsky

  • Angels - The xx

  • Seven Devils - Florence + The Machine

  • Skinny Love - Bon Iver

  • Another Love - Tom Odell


 

VUODENAIKOJEN SUOSIKIT




  • Talvi - Sia

  • Kevät - Coldplay

  • Kesä - Sia

  • Syksy - Sondre Lerche


 

SUOSIKIT NYT




 

ISOIN SUOSIKKI JUURI NYT


Oblivion - M38 & Susanne Sundfør



Kun ei ole joulumieltä

 

Joulu. Se lähestyy ihan liian nopeasti. Jouluun on enää ihan liian vähän aikaa. Ajatus joulukorttien tekemisestä (jotka jäivät tänä jouluna tekemättä, by the way, kaikki ystävät ja sukulaiset), joululauluista kaupoissa, lumettomasta maasta tai vaakatasossa satavasta lumesta päin naamaa saa sydämen lyömään liian nopeasti. Jouluruoista, lahjoista, lahjoihin kuluvasta rahamäärästä (ja sen puutteesta) ja iänikuisesta muovikuusesta sekä niistä vanhoista joulukuusen palloista vääntää suun viivaksi.

Kaikkein eniten joulumieltä latistaa se, että tulen olemaan yksin joulun. Samalla odotan pidempää pätkää yksin ja omaa aikaa, rentoutumista ja vaikka saunomista hiljaa itsekseen. Samalla mietin, millainen mieli tulee olemaan. Lasten joulut on sovittu niin, että he viettävät joulun aina vuoro vuosin joko minun tai isän luona. Kolikko ratkaisi ensimmäisen joulun isän hyväksi. Tietenkin olen onnellinen siitä, että lapset tulevat saamaan ihanan joulun isänsä ja hänen vanhempiensa kanssa. Olen sopinut ennen joulua ja sen jälkeen työvuoroja, sekä olen hätätapauksissa joulun käytettävissä töissä. Aatto on vapaa, jolloin kokoonnumme samaan joulupöytään lasten isän perheen kanssa.

Luultavasti minä ja lapset syödään jouluruokaa vasta lasten tultua joulun jälkeen luokseni ja avataan paketit. Tai sitten sitä ennen. En edes osaa ajatella niin pitkälle, vaikka lyhyt aika jouluun enää on. En edes osaa kuvitella aattoa ja Joulupukin kuumaa linjaa yksin sohvalla. Ajatus siitä on kolkko ja yksinäinen. Siksi tekisinkin joulunpyhät töitä, en edes ajattelisi aattona, että on joulu ja haalisin joulumielen kasaan vasta lasten ollessa kotona. Onneksi aatto ollaan yhdessä, sopimuksesta huolimatta.

Tätä joulumieltä ei ole ainakaan lisännyt tämän viikon älytön kiire. Poika päätti käydä oksentamaan tarhassa, harjoittelussa on viimeinen viikko, yhtään ei voisi olla pois, viimeiset koulujutut odottaa tekemistä. Nyt, kun oma aika alkoi, kuuntelen omaa vatsaani ja pelkään taudin iskevän kohta minuunkin. Aikaahan ei olisi sairastaa. Perjantaina on koulupäivä ja illalla kauan odotettu stand up -ilta ystävän kanssa. Lauantaina kummipoika saa vihdoin nimen. Siinähän sitä sitten ollaan. Juoksen kilpaa kellon, kasaantuvien hommien ja mahdollisen vatsataudin kanssa. Joululahjat pitäisi ostaa ja pieni hengähdystaukokin olisi poikaa. Story of my life.

Joulu tulee nyt kuitenkin väärään aikaan. Tai sitten oma asenteeni on väärä. Samalla vuoden 2014 loppuminen huojentaa. Odotan, että vuosi vaihtuu 2015. En enää yhtään jaksaisi tätä vuotta. En särkyneitä sydämiä, en huolia, en ihmissuhdekiemuroita, en pelkoa toisen tilasta ja tulevista tapahtumista. Ehkä tämä joulu jännittää siksi ja samalla olen halunnut sen unohtaa, koska se on ensimmäinen jouluni ilman kokonaista perhettä. Tänä jouluna en tehnyt laatikoita valmiiksi, en kata pöytää neljälle, en anna joululahjaa rakkaimmalle. Mutta taas, tämä on uuden elämäni ensimmäinen joulu. Ensimmäinen joulu uudessa kodissa. Ensimmäinen joulu, joka merkitsee hyvin paljon, mutta en ole halunnut sitä murehtia. Tämä on ensimmäinen joulu, kun en ole ottanut stressiä sillä tavalla, että onhan kaikki tehty. Nyt olen oikeastaan jättänyt tekemättä. Ja se samalla tuntuu hyvältä ja samalla oloni on outo.

Minun vain täytyy antaa itselleni lupa antaa tänä jouluna kaiken olla. Tänä jouluna ei niin pysty. Pääasia on, että lapsilla on ihana ja nautinnollinen joulu. Se keventää omaa mieltä. Ehkä se keventääkin syyllisyyden taakaani, että en ole vastuussa tästä joulusta. Joku toinen hoitaa sen, ja se tuntuu hyvältä. Haluan vain jollain keinolla puikkelehtia tämän vuoden viimeiset päivät vuoden loppuun. Ensi vuodesta ja joulusta tulee taas ihan erilainen. Siihen uskon.

 

Tarvitseeko lapsi paljon leluja? Ja yksi vinkki pukinkonttiin!

 

Meidän perheessä ostetaan harvoin uusia leluja. Itse ostan lapsille uudet lelut ehkä kerran vuodessa, ellei tule joku erityinen ja toivottu asia vastaan. Lelujen hankinnasta ovat pitäneet huolta sukulaiset synttäreillä ja jouluisin. Lasten lelut mahtuvat muutenkin uudessa kodissa kahteen paikkaan: tytön lelut säilytyspenkkiin ja pojan lelut vedettävään laatikkoon sängyn alle. Perus Legoja ja junaradan pätkiä on. Nukkekoti löytyy, jonka kirpputorilta ostin ja tuunasin, poneja, muutama barbi ja autoja. Ja tottakai kaikkea pientä, tarpeellista ja tarpeetonta. Tytön taaperona jouluksi saatu Muumitalo on ollut hitti kummallakin, ja on edelleen. Hyvin ovat lapset tällä lelumäärällä pärjänneet, kun toinen samankaltainen satsi löytyy isän luota.

Mielestäni lapsi ei muutenkaan tarvitse paljon leluja, vaan niiden laadulla ja käyttöiällä on enemmän merkitystä. Jos lapsella on paljon leluja, niin missä kohtaan niiden arvostaminen katoaa? Koen, että jossain kohtaa lapselle lelut ovat itsestäänselvyys, jos niitä kerääntyy paljon. Eihän lapsi edes tee mitään isolla määrällä leluja. Jotkut laittavat aina tietyn osan piiloon odottamaan, kunnes tehdään vaihto. Silloin se uutuuden viehätys ja innostus lelua kohtaan säilyy.

Itse kun tulen vähävaraisesta perheestä, niin esimerkiksi jouluisin suurin ilonaihe oli ne muutamat lelut, joita olin toivonut hartaasti. Kyllähän minullakin niitä leluja oli, ainakin äidin mielestä, joka joskus siivosi niitä huoneeni lattialta. Uusien lelujen tarpeellisuuden puntarointi on ollut taas joulun alla syynissä. Mitään turhaa, helposti rikki menevää ja hetken hittiä kun ei tahtoisi hankkia. Tänä vuonna on taas kummallekin yhdet varmat hitit, jotka lapsille on saatava tänä jouluna. Haluan, että lapset ovat aidosti onnellisia ja iloisia siitä, että ovat saaneet juuri sitä mitä ovat toivoneetkin. Tänä vuonna Mimmin ehdoton toive on Kuinka koulutat lohikäärmeesi Hampaaton-niminen lohikäärme, kaikessa muodossa. Tuiskun toiveena on Dusty-lentokoneeseen liittyvät jutut. Ja niillä mennään, koska muita toiveita ei ole ollut. Tänäkin vuonna taloudellisen tilanteen vuoksi aion hankkia lapsille yhdet lahjat. Loput tulevat muualta.

Myönnän, että joulupaketeista on joskus tullut aivan käsittämätöntä tilpehööriä. Asioita, joita katsoessaan vaan miettii, että miten ja miksi. Jos aikoo hankkia toiselle jotain lahjaa, varsinkin lapsille, niin kyllä asiasta pitäisi ottaa vähän selvää. Siinä arpapelissä häviää kaikki ja usein se turhake jää yhden illan jälkeen lelulaatikon pohjalle. Usein itse annan lahjaksi lapsillekin elämyksiä: leffalippuja, uimahalliin lipun, lahjakortti hampparipaikkaan, kutsun hauskaan karkki- ja leffailtaan meidän luo tai vaikka pääsylipun Hoploppiin. Lahjan arvolla ei ole merkitystä vaan sillä, että se on oikeasti mieluisa. Ja jos lahja on arvokkaampi, niin haluan harkita sitä tarkkaan oli kyseessä omat tai muiden lapset.

Lapset saivat nyt etukäteen hauskan joululahjan, josta olen iloinen. Mietin jo viime jouluna tytön koirakuumeeseen lääkettä. Silloin mielessä kävi robottikoira, koska ajanpuutteen ja allergioiden vuoksi oikeaa koiraa ei meidän talouteen voida hankkia. Sellainen perus lelukoira, joka räksyttää eteenpäin, hyppää ehkä voltin tai ainakin kaatuu kyljelleen ja kuulostaa junan kiskoilta kävellessään meiltä jo löytyi. Ja meni rikki nopeasti. Jälkeensä se koira jätti tupon karvojaan ympäriinsä ja pahan mielen, kun yhteiselo jäi lyhykeksi.

Yhteistyön merkeissä saimme lapsille joululahjaksi robottikoiran. Juuri sellaisen, jota Mimmi kovasti toivoi jo viime jouluna. Kun näytin lapsille paketin, heidän silmistä loisti innostus. Vaikka koiran suositusikä on +5, niin siskon tai äidin kanssa koirasta irtosi iloa 3-vuotiaallekin. Tämä on juuri niitä hankintoja, joita mietin pitkään. Robottikoirasta tuli heti lasten hitti ja ainoa huoli on, ettei se mene helposti rikki. Tällä hinnalla tosin paranee jo toivoa pitkää käyttöikää. Ja sitä tältä odotankin todella paljon. Koska itse haluaisin löytää rehellistä käyttökokemusta jostain hintavammasta hankinnasta ennen sen ostamista, niin tässä meidän kokemuksia Zoomer-robottikoirasta.

eevi_sydamenasialla_zoomer eevi_sydamenasialla_zoomer2 eevi_sydamenasialla_zoomer3

PLUSSAT




  • Viihdyttää eri-ikäisiä lapsia

  • Helpot ja selkeät käyttöohjeet

  • Kielinä Suomi, Ruotsi ja Englanti

  • Monia eri toimintoja (kouluttaminen, koiramaiset elkeet ja jopa musiikkia)

  • Robottikoiran voi opettaa: istumaan, makaamaan maahan, seuraamaan kättäsi, haukkumaan, lähtemään kävelylle, tulemaan luokse, kulkemaan perässä, nukkumaan, suojelemaan, antamaan tassun, leikkimään esim. pallolla, leikkimään kuollutta ja kierimään.

  • Nostaa jalkaa pissatakseen, mutta ei kastele mattoja kuten oikea koira

  • Karvaton

  • Ei tarvitse ulkoiluttaa, syöttää, rokottaa ja sen saa pois päältä

  • Laadukkaan tuntuinen

  • Ladataan USB-johdolla tietokoneen kautta


MIINUKSET




  • Akku kestää yhteen putkeen 20-30 minuuttia, jonka jälkeen täytyy antaa akun jäähtyä 15 min ja akun lataaminen kestää 60 min

  • Täytyy ladata ennen ensimmäistä käyttöönottoa

  • Jokaisen käskyn eteen tulee sanoa "Zoomer", joka voi olla vaikea lapsen lausua

  • Koira saattaa käyttäytyä itsepäisesti, eli ei tottele käskyjä syystä tai toisesta ja lapsi hermostuu

  • Koiran hoitamisesta saa sisarusten välille riidan

  • Ladataan USB-johdolla tietokoneen kautta, joten täytyy hankkia erikseen osa, jos haluaa ladata pistokkeesta

  • Hinta 80€, joka ainakin opiskelijalle on kova


Yhteistyössä Otavamedian ja BR-lelujen kanssa, jota kautta kyseisen koira on meidän kotiin päätynyt.


Voisiko tän uhmaiän skipata?

 

Uhmaikä...


Se on varmaan pirun keksintö vanhemmille. Jos yhtään tuntee olonsa auvoisen onnelliseksi, niin johan ne pilvilinnat pommitetaan palasiksi. Vielä kun tuntuu, että vuosi 2014 ei ihan ollut se minun vuoteni, niin loppuun asti heitetään peetä niskaan.


Uhmaikä. Kuka sitä jaksaa? Koska se koettelee, se puree, lyö, heittää tyynyjä televisiota kohti. Se juoksee edestakaisin päin ovia ja sohvaa. Se ei kuuntele hyvällä eikä pahalla. Nauraa vaan räkäisesti päin naamaa. Se heittää täyden vessapaperirullan päälle lasillisen vettä. Se kaataa maidot lattialle ja mehut matolle - juuri sille valkoiselle osalle.


Se juoksee likaisella naamalla suoraan sohvatyynyihin ja pyyhkii loput verhoihin. Sille ei riitä, vaikka pitää säännöistä kiinni, kieltää kun täytyy ja ohjaa tekemään oikein, ei auta vaikka pelaa muistipeliä, käy ulkona purkamassa energiaa, ottaa sylii, ääntelee hassusti, lepertelee ja silittää. Kun se pääsee irti, sitä on vaikea pysäyttää. Se huutaa "kakkapissaa", kiukuttelee, änisee ja itkee turhasta. Jos uhmaiän ottaa syliin, se huutaa kuin palosireeni. Jos sen päästää irit, lähtee kaikki metrin korkeudella olevat tavarat lentoon.


Siinä menee omat hermot, sitä kiukuttelee itsekin ja välillä pyyhkii kyyneleitä silmäkulmista, kun väsyttää. Paras hetki päivästä on aika nukkumaanmenon jälkeen. Sitä tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ja epäonnistuneimmaksi äidiksi. Sitä syyllistää itseään, kun kahvikupin kanssa lukittautuu hetkeksi vessaa, eikä haluaisi kuunnella enää tippaakaan. Sitä miettii, kuinka joku supernanny nyt tulisi ja ripittäisi minua, kun olen luonut ihan itse kaksi pientä ihmishirviötä ja pilannut lapsuuden.


Sitä hiljaa mielessä itsekseen laskee päiviä, koska lapset menevät isälle. Jopa vähän kauhistuu, kuinka odotan lomaa lapsista. Lomaa? Kuinka kehtaatkin. On siinä ja äiti, kun oikein toivoo pääsevänsä hetkeksi tuulettumaan ilman lapsia. Mutta koska uhmaikä kertaa kaksi on persiistä. Suusta tekisi mieli päästä "rauhoittukaa nyt" sijasta "nyt v*ttu ne turvat tukkoon!" Sitä pitää otsasta kiinni ja lausuu hiljaa: "antakaa mun kaikki kestää." Koska eihän tätä kukaan selväjärkinen jaksa taukoamatta!


Lapset tulevat kahdesta vahvatahtoisesta ja kipakasta vanhemmasta. Eikä tälläistä ole ollut kuin hetken. Mutta se hetki on tuntunut ikuisuudelta. Ja vielä muutama hetki lisää tälläistä määrää uhmaikää riepoo. Ja kun tämän sanoo ääneen, tuntuu, että kivi vierähtää rinnasta. Samalla pelottaa, tuntuuko kenestäkään muusta ikinä tältä? Olenko vain huono äiti, enkä ole yrittänyt tarpeeksi? Vai onhan siellä joku muukin, joka tuntee välillä näin? Kun omista kullannupuista on tullut yhtäkkiä kaksi toisissaan (sekä äidissä) kiinni olevaa kauhukakaraa, jotka vie ilolla päiväkotiin ja menee töihin lepäämään..



Elämän arvaamattomuudesta

eevi_sydamenasialla_flunssapaiva9 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva8 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva6 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva7 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva eevi_sydamenasialla_flunssapaiva2 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva5 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva4 eevi_sydamenasialla_flunssapaiva3

Viimeaikoina on kuljettu vuoristoradalla. Elämä on näyttänyt sen arvaamattomuuden, olen tuntenut surua sydämessä sekä olen pyyhkinyt kyyneleitä silmäkulmista. Olen kuunnellut soittolistan tunteikkaita kappaleita ja välillä vaan yrittänyt makaa hiljaa paikoillani katsoen hömppää. Olen etsinyt positiivisia asioita, olen toivonut parasta ja yrittänyt pitää naurusta kiinni. Olen katsonut puhelintani ja miettinyt, mitä toiselle kuuluu. Olen heittänyt vitsiä, nauranut vatsan kipeäksi aivan älyttömille jutuille kipeästäkin asiasta ja toisella hetkellä ollut huolissani.

Omaa pientä maailmaa ravisteli alkuviikosta uutinen, jonka seurauksena Kampin ostoskeskus tuli vedettyä pari kertaa läpi, enkä tajunnut mistään mitään. Kaikki jouluvalot ja koristeet tuntuivat vilisevän silmissä. Korvissa vain soi ja ihmiset tuntuivat virtaavan ohitseni. Vatsa kääntyi ylösalaisin ja veri pakeni sydämeen, joka hakkasi ylimääräisiä lyöntejä kuultuani uutisen. Aika pysähtyi ja samalla meni liian nopeasti. Pää ei ehdi aina toimia yhtä nopeasti kuin pitäisi. Asiat tulevat tajuntaan hiljalleen ja välillä silmät kostuvat yllättävissä tilanteissa. Oli se sitten merkityksellinen kappale tai hetkellinen muisto. Olen halannut tosi pitkään, yrittänyt pistää muistiin miltä se tuntuu ja toivonut, että pian halataan taas uudelleen. Olen kertonut toiselle, kuinka tärkeä hän on. Olen miettinyt, kuinka tälläistä voi käydä niin mahtavalle ihmiselle ja samalla uskotellut itselleni, että meille annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa. Olen toivonut, että pianhan tässä taas nähdään. Sitten taas nauretaan. Pakko.

Samalla arki pyörii ja joulu lähenee. Olen kätkenyt kyyneleet lapsilta ja leiponut joulupipareita. Olen ollut liian myöhään liikkeellä ja saanut kaupan viimeisen joulukalenterin (miksi ne ei pidä varastossa myöhäisheränneille ylimääräisiä?). Olen kohta suorittanut harjoittelun loppuun. Joulun suunnitelmat ja työt ovat muotoutuneet. Lumettomuus on ollut nautinnollista pyöräilijälle. Flunssapäivänä auringon pilkahdus on tuntunut hyvältä. Kahvi on maistunut hyvältä ja muutama joululaulukin tuli kuunneltua. Pysäyttävästä uutisesta huolimatta pidän toivosta kiinni viimeiseen asti. Elämä on arvaamatonta. Koskaan ei saa kuitenkaan antaa periksi. Silti välillä pelottaa, kun tietää, ettei voi oikeastaan tehdä mitään.

Mitä jos menisinkin töihin leikkaussaliin?

Pakko myöntää. Minulla on ammatillinen kriisi. Tai ainakin todella vahva vaihtoehto sille, että jos en saa jostain syystä kätilön töitä valmistumisen jälkeen. Haluan leikkaussaliin! Erityisesti haluan päästä avustamaan instrumenttihoitajana leikkaavaa lääkäriä, olla toiminnassa mukana, ojentaa instrumentteja ja olla lääkärin apurina. Olen päässyt tässä harjoittelussa leikkaussaliin tutustumaan, ja voi veljet, kuinka olinkin liekeissä. Viikon paras päivä oli ehdottomasti elämäni ensimmäinen sektio, jossa sain olla mukana. Seisoin korokkeella ja minulla oli huikeat näkymät leikkausalueelle. Sain myös hoitaa vastasyntynyttä hetken aikaa syntymän jälkeen, joka vain vahvisti ajatustani siitä, että olen aivan oikealla alalla. Silmistäni on täytynyt paistaa innostus koko saliin, kun syntymän hetki lähentyi. Tässä harjoittelussa olen itkenyt niin onnesta kuin surusta. Ja tämä oli tilanne, jossa itkin kaikkein eniten ilosta!

Muuten leikkausalissa ollessani olen osallistunut gynekologisiin leikkauksiin, jotka ovat olleet toinen toistaan mielenkiintoisempia. Huikeinta on ollut nähdä ihmisen sisälle ja kohtu aivan toisesta vinkkelistä ruudulta. Kohtu näyttää myös aivan mielettömältä sektion jälkeen, kun sen sisältä on juuri otettu vauva ulos ja sitä ommellaan kiinni vatsan päällä - ihmisen ulkopuolella. Muuten leikkausalissa olen istunut mahdollisimman sivussa ja välillä avannut muutaman paketin tai auttanut steriilin leikkaustakin pukemisessa. Mutta jo sieltä penkiltä istuessani olen saanut kipinän leikkausalityöhön.

Selkeästi kaipaan työssä toimintaa! Haluan päästä tekemään käsillä, tuntea adrenaliinin joskus virtaavan suonissani ja tietää auttaneeni toista ihmistä. Ennen koulun alkamista en edes osannut ajatella, kuinka laaja ja mielenkiintoinen hoitoala on. Leikkaussali varsinkin on aivan eri maailmansa. Siitä ei saa kiinni todellisesti yhdestäkään sairaalasarjasta ennen kuin on siellä itse ollut. Kun sen viikon ajan puin vihreät vaatteet päälleni, kaikki muu unohtui. Päivissä tunnit soljuivat todella nopeasti, eikä tylsiä hetkiä ehtinyt tulla eteen. Haluan tehdä työtä, jossa koen olevani elossa, omassa elementissäni. Tiedän minne suuntaan, jos en saa kätilön töitä jossain vaiheessa valmistumiseni jälkeen.

IMG_5953