Voisiko tän uhmaiän skipata?

 

Uhmaikä...


Se on varmaan pirun keksintö vanhemmille. Jos yhtään tuntee olonsa auvoisen onnelliseksi, niin johan ne pilvilinnat pommitetaan palasiksi. Vielä kun tuntuu, että vuosi 2014 ei ihan ollut se minun vuoteni, niin loppuun asti heitetään peetä niskaan.


Uhmaikä. Kuka sitä jaksaa? Koska se koettelee, se puree, lyö, heittää tyynyjä televisiota kohti. Se juoksee edestakaisin päin ovia ja sohvaa. Se ei kuuntele hyvällä eikä pahalla. Nauraa vaan räkäisesti päin naamaa. Se heittää täyden vessapaperirullan päälle lasillisen vettä. Se kaataa maidot lattialle ja mehut matolle - juuri sille valkoiselle osalle.


Se juoksee likaisella naamalla suoraan sohvatyynyihin ja pyyhkii loput verhoihin. Sille ei riitä, vaikka pitää säännöistä kiinni, kieltää kun täytyy ja ohjaa tekemään oikein, ei auta vaikka pelaa muistipeliä, käy ulkona purkamassa energiaa, ottaa sylii, ääntelee hassusti, lepertelee ja silittää. Kun se pääsee irti, sitä on vaikea pysäyttää. Se huutaa "kakkapissaa", kiukuttelee, änisee ja itkee turhasta. Jos uhmaiän ottaa syliin, se huutaa kuin palosireeni. Jos sen päästää irit, lähtee kaikki metrin korkeudella olevat tavarat lentoon.


Siinä menee omat hermot, sitä kiukuttelee itsekin ja välillä pyyhkii kyyneleitä silmäkulmista, kun väsyttää. Paras hetki päivästä on aika nukkumaanmenon jälkeen. Sitä tuntee itsensä maailman huonoimmaksi ja epäonnistuneimmaksi äidiksi. Sitä syyllistää itseään, kun kahvikupin kanssa lukittautuu hetkeksi vessaa, eikä haluaisi kuunnella enää tippaakaan. Sitä miettii, kuinka joku supernanny nyt tulisi ja ripittäisi minua, kun olen luonut ihan itse kaksi pientä ihmishirviötä ja pilannut lapsuuden.


Sitä hiljaa mielessä itsekseen laskee päiviä, koska lapset menevät isälle. Jopa vähän kauhistuu, kuinka odotan lomaa lapsista. Lomaa? Kuinka kehtaatkin. On siinä ja äiti, kun oikein toivoo pääsevänsä hetkeksi tuulettumaan ilman lapsia. Mutta koska uhmaikä kertaa kaksi on persiistä. Suusta tekisi mieli päästä "rauhoittukaa nyt" sijasta "nyt v*ttu ne turvat tukkoon!" Sitä pitää otsasta kiinni ja lausuu hiljaa: "antakaa mun kaikki kestää." Koska eihän tätä kukaan selväjärkinen jaksa taukoamatta!


Lapset tulevat kahdesta vahvatahtoisesta ja kipakasta vanhemmasta. Eikä tälläistä ole ollut kuin hetken. Mutta se hetki on tuntunut ikuisuudelta. Ja vielä muutama hetki lisää tälläistä määrää uhmaikää riepoo. Ja kun tämän sanoo ääneen, tuntuu, että kivi vierähtää rinnasta. Samalla pelottaa, tuntuuko kenestäkään muusta ikinä tältä? Olenko vain huono äiti, enkä ole yrittänyt tarpeeksi? Vai onhan siellä joku muukin, joka tuntee välillä näin? Kun omista kullannupuista on tullut yhtäkkiä kaksi toisissaan (sekä äidissä) kiinni olevaa kauhukakaraa, jotka vie ilolla päiväkotiin ja menee töihin lepäämään..



10 kommenttia

  1. Täällä yksi äiti ihminen allekirjoittaa tämän postauksen täysin. Itse juuri yh-äidiksi tänä syksynä jääneenä, toivon monesti että saisin lapset vain nukkumaan että olisi hetken edes rauhallista. Meillä lasten isällä ei ole vakituista asuntoa joten lapset näkevät isäänsä hänen meillä käydessään, joten
    tiedossa ei ole edes lapsivaata. Hyvää joulun odotusta ja tsemppiä loppu vuoteen.

    VastaaPoista
  2. Heippa, Taru! Itse yritän selvitä siitä omasta putkesta, kunnes alkaa isän vuoro. Toivottavasti teillä selviäisi tilanne myös. Se oma aika kaiken tämän uhman keskellä on todella tärkeää. Eikö olisi isovanhempaa tai sisaruksia, joiden luokse isä voisi joskus lasten kanssa mennä? Ihanaa joulu silti ja hyvää tulevaa vuotta! <3

    VastaaPoista
  3. Moi! Sattuipa tosi sopivasti tämä blogi tekstisi silmään. Samaa vaihetta käydään täällä ja ihan samalta tuntuu monesti! (Vaikka täällä ei ollakaan edes yksin, tosin isin asperger tuo omat haasteet arkeen)
    Itse kuulun juuri siihen äiti kategoriaan joka lukee liikaa kasvatusoppaita ja aina uuden jälkeen on vakuuttunut että on kerennyt tekemään lapsistaan potentiaalisia mielenterveyspotilaita. :)
    Tuo oli hyvin todettu että vaikka kuinka yrität huomioida, sylitellä, niellä omaa kiukkua ja keskustella, silti sitä uhmaa vaan esiintyy! Itse yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että tuskin lapsesta tulee ainakaan kenenkään ovimattoa ja tietääpä tosiaan mitä haluaa.
    Kiukkuhan on myös suuri luottamuksen osoitus vanhemmalle. Uskallan näyttää tämän tunteen pelkäämättä hylkäämistä. Voi siis ajatella ettei ainakaan ole torjunut lapsen tunne-elämää.
    Myös ajatus että ne lasten kehitysvaiheet ja hankaluudet, jotka nyt tuntuvat välillä ylitsepääsemättömän hankalille, korjaantuu ajalla ja kohta ongelmaa ei edes muista (kun tilalle on tullut seuraava haaste :))
    Summasumarum, onneksi ne kasvaa aikuisiksi (tosin tämä ei välttämättä lopeta vanhemmille kiukuttelua) ja ajallisesti maailmanhistoriaan suhteutettuna, aika nopeastikin.:)

    VastaaPoista
  4. Kommentoinkin sulle jo ig:ssa mut ihan niinku mun suusta tuo kirjotus. Tuntuu aina et meillä on pahinta tuon pojan kaa ja onkohan se jotenkin epätavallisen paha uhmaikäinen mutta taitaa ollakin ihan tavallinen uhmäikäinen. Tuohon päälle vielä nukkumaanmeno from hell ja mäkin oon yksin ei oo miestä pitämässä jöötä. :D Mut elän toivossa et se kasvaa ja uhmis vaihtuu johonkin muuhun kehitysvaiheeseen (ja sen kulmakiviin :D) Tuhannesti tsemii sinnekin uhmisvaiheeseen. :)

    VastaaPoista
  5. uhmikset kertaa kolme ja äiti9. joulukuuta 2014 klo 2.08

    Osu ja uppos!! :D

    VastaaPoista
  6. Uhmaikääkin, ihan varmasti, mutta joukossa myös ahdistusta ja ikävää. Jos ei ole ollut helppo vuosi sinulla, ei se varmasti ole ollut sitä lapsillakaan.

    VastaaPoista
  7. Niinhän se on. Aivan varmasti voi olla nyt sitä reakointia muuttuneeseen tilanteeseen. Näin mie vähän ajattelin, että oireet voivat tulla myöhemminkin. Läsnäoloa ja rakkautta tarvitsevat. :-)

    VastaaPoista
  8. I feel you!! Tää on niin tätä..

    VastaaPoista
  9. Kiitos paljon kommentistasi, Henni! :-) Ihanan tsemppaava ja fiksua tekstiä. Kiitos!

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!