Itkujen taival

eevi_sydamenasialla_itkujentaival

Vein perjantaina poikani itkien tarhaan. Siis me kummatkin itkettiin pojan kanssa. Sitä ennen olin maanitellut, käskenyt, suuttunut ja huutanut. Lopulta vain itkin, koska tunsin oloni epäonnistuneeksi ja huonoksi. Eikä minua saa herkästi itkemään, mutta päiväkodin ovilla en voinut enää pidätellä kyyneleitä.

Tyttö oli vielä mummilassa, kun melkein viikon toinen oli kärsinyt kovasta kuumeesta. Meillä oli siis ollut pojan kanssa varsinaista luksusaikaa keskenämme tiistaista lähtien. Poika oli saanut jakamattoman huomioni, hän oli viihtynyt sylissä ja olimme pelailleet yhdessä. Itselläni oli tottakai voittajafiilis, kun näin olimme saaneet olla kahden. Olin pystynyt antamaan edes toiselle lapsistani kaiken huomion ja meillä oli ollut todella mukavaa yhdessä.

Perjantaina aamulla ennen kahdeksaa kävimme pukemaan päälle. Aamupala odotti päiväkodissa ja minulla kampaaja-aika ennen Kaksplussan järjestämään blogiworkshoppia. Hyvissä ajoin aloimme pukeutumisen, koska nykyään reipas (ja jääräpäinen) 3-vuotiaani haluaa pukea itse. Sitten iskikin tenkkapoo. Ei ollut villasukkia. Edellisenä päivänä villasukat olivat jääneet tarhaan. Se oli virhe, koska eihän ilman villasukkia voi pukea päälle. Tämä alkava myrsky oli onneksi ohimenevä ja maanittelin pojan pukeutumaan loppuun. "Villasukat odottavat tarhassa", lohdutin.

Pääsimme alaovelle. Minulla oli olallani painava laukku ja käsissä irtonaiset mainokset kahden roskapussin kanssa. Ehdin kävellä muutaman metrin poikaa edelle. 3-vuotiaani jähmettyi ulko-oven luona olevalle terassille. "Äiti, tule tähän minun viereeni", poika käski. "Ei, ei äiti nyt tule. Olen aivan tässä lähellä, tule minun luokseni, niin kävellään yhdessä", sanoin. "Ei, sinä tulet äiti tähän. Muuten en kävele!", poika sanoi ponnekkaasti. Vaikka kuinka rakas ja valloittava tapaus poikani onkin, niin hän osaa pompottaa. Joskus sorrun, mutta silloin päätin, etten anna periksi. Matka meidän välillä ei ollut todellakaan pitkä. Roskapussit alkoivat painamaan käsissä. Pojan oli nyt vaan käveltävä viereeni.

Arvatkaa, tuliko hän. Juu, ei tullut. Kävelin aina vaan hiljalleen eteenpäin ja poikani ääni koventui ja muuttui käskevämmäksi. "Hitto, nyt en kyllä anna periksi", ajattelin. Mutta niin ei antanut poikanikaan. Yksi naapureista tuli todistamaan tapahtumaa, kun hän raappasi autoa. Oma äänenikin alkoi jo koventumaan. "Tule nyt, Tuisku. Nyt me mennään!", huutelin pojalle jo käskevästi. "Ei, tule äiti tänne! TULE TÄNNE! ÄITI!", poikani huusi. Kävelin taas eteenpäin ja poikani huusi raivoissaan. "Jos nyt annan periksi, annan jatkossakin", mietin mielessäni. Silloin päätin viedä roskapussit roskakatokseen odottamaan, koska tilanne alkoi jo olla naurettava. Se oli syttynyt todella nopeasti, eikä se näyttänyt laantuvat. Kun kävelin päättäväisesti viemään roskiksia, poikani juoksi huutaen perässä. "Tule äiti tänne, nyt me mennään takaisin. Muuten en mene tarhaan!", hän raivosi. "No way, mister.! Tälläinen peli ei oikeasti vetele", kiukkusin takaisin.

Niin mie kävelin poikani luokse, joka taas lähti juoksemaan takaisin ulko-olvelle, josta hän olisi ollut suostuvainen aloittamaan tarhamatkan. Kaappasin 3-vuotiaani syliini. Iso ja tarmokas poikani sätki ja huusi sylissäni. Ei mennyt aikaakaan, kun kengät lensivät ensimmäisen kerran jaloista. Siinä kohtaa alkoi oma pinnani olemaan jo tiukalla. Hitto vie, kaikkien niiden rauhallisten ja mukavien hetkien jälkeen perjantai alkaa tällä. Kampaaja-aikana on aivan kohta, jonne minun pitäisi ehtiä kävellen. Saatikka sen jälkeen päivä Kaksplussalla, jonne olin sillä tuntumalla menossa hikisessä paidassa ja sarvi otsassa.

Toinen naapuri, nuori kundi, tuli myös todistamaan tätä äidin ja pojan välistä taistoa. "Äiti ei todellakaan jaksa tälläistä", latasin pojalleni. Poikani taas vaan huusi ja sätki sylissäni. Välillä lensi kengät ja välillä olalla ollut laukkuni. Mielessäni pääsi kirosanat "vittu" ja "saatana". Tarhamatkamme on naurettavan lyhyt. Siis niin naurettavan lyhyt. Perjantaina se oli ihan helvetin pitkä. Pojan kengät lensi jaloista ainakin viisi kertaa. Laukkuni samat viisi lumihankeen. Poika itki ja huusi, minä kirosin mielessäni. Kun lopulta pääsimme ovien luokse, itkin pojan kanssa kilpaa. "Millainen äiti olen?", ajattelin itkiessäni. Eiköhän samaan aikaan tuulikaapissa ollut joku isä rauhallisen ja hiljaisen tyttönsä kanssa. Toinen isä toi pojan pihalle pudonnutta kenkää luokseni. "Terve vaan teillekin", mietin kyyneleet silmissäni.

Poikani raivosi ja itki edelleen. Istahdin pojan naulakoille. Kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Pojan ryhmän ohjaaja tuli meidän luokse. Symppis ja lempeä mieshoitaja, joka saa pelkällä olemuksellaan oman mielen rauhalliseksi. "Onko teillä tänään lasten vaihto?", hän kysyi. "Ei ole. Villasukat unohtuivat tänne, enkä antanut periksi ulkona..", sopersin. Itkettiin siinä pojan kanssa hetki. Mieshoitaja istui meidän kanssa ja hän lohdutti minua, että tämä ei ollut todellakaan pahinta, mitä hän on uransa aikana nähnyt. "Muutkin vanhemmat ovat kertoneet, että lapset ovat olleet väsyneitä tällä viikolla", hän puhui minulle rauhallisella. Olin pojan kanssa naulakoilla varmaan vartin. Annoin hänen katsoa puhelimestani YouTubesta Fröbelin palikoiden Robottilaulun. Luokseni tuli pojan kaksi kaveria. Kyyneleet kuivuivat pojan ja minun poskilleni.

Olen viimeksi itkenyt päiväkodissa tytön joulujuhlassa (josta muuten myöhästyttiin 25 minuuttia) ja silloin, kun ensimmäisen kerran lapset jäivät tarhapäivän jälkeen isän luokse. Nyt itkin taas, mutta huono äiti -oloani. Olin huutanut lapselleni ulkona. Itkin sitä, että minua hävetti. Itkin sitä, etten voinut antaa periksi ja kävellä pojan luokse sitä paria metriä. Itkin sitä, että minua itketti. Vihaan itkemistä. Silti siinä mie olin ja itkin lapseni päiväkodissa toisten nähden. Mutta poikani rauhoittui. Hän antoi hellän pusun ja kaksi halia, kuten on aina tapana. Hän piti kaulastani kovasti kiinni ja sanoi reippaasti heipat. Ja tarhapäivän aikana hän oli monesti puhunut innoissaan, kuinka Pyörämummi tulee hakemaan ja kuinka Pyörämummilla on aina tabletti mukana.

Ja freesi selfie kaiken sen (ja kampaajakäynnin jälkeen).. Kuka olisi arvannut. Se oli sitten sellainen aamu..

IMG_6691

36 kommenttia

  1. Mullakin tuli itku! Ja samaistun kyllä noihin tunteisiin ja tilanteeseen!

    <3

    VastaaPoista
  2. <3 Itku meinasi tulla taas, kun tätä kirjoitin kaksi päivää myöhemmin!

    VastaaPoista
  3. Voi, myötätuntoinen tsemppaus jo keski-ikäiseltä äidiltä. Kymmenen vuotta sitten olin 3-vuotiaan uhmaikäisen yh ja yhden vastaavanlaisen aamun jälkeen ehdin nipin napin ajoissa töihin. Kahvipöydässä paha olo aamun tapahtumista kasvoi ja kerroin työkavereilleni huippumutsi-hetkestäni ääni väristen. Ja johan siinä yksi todellinen huippumutsi, 3 aikuisen pojan äiti, totesi minulle viileästi että "ai minun pojat eivät KOSKAAN käyttäytyneet noin". Siinä sitten pöydän muut äidit riehaantuivat tästä kommentista aikalailla ja totesivat tälle anti-tsempparille, että sä et kuule vaan muista millaista toi aika oli!
    Nyt muistelen noita aikoja jo hymyillen. Silloin nuorena yh:na oli jotenkin hirveän ankara itselleen, paskaa oloa aiheutti jatkuva huono omatunto "ehjän kodin" rikkomisesta jne. Mutta kun alkaa kilometrejä olla takana, tajuaa, että KAIKILLA vanhemmilla on näitä hetkiä: toiset vaan eivät kerro niistä ääneen.

    Nyt iltatähden äitinä olen itselleni armollisempi. En edelleenkään handlaa tämmöisiä tilanteita hyvin, vaan provosoidun, uhkailen, lahjon, kiristän. Saan pultteja. Itken. Lähtee välillä mopo käsistä oikein urakalla, siten että tarvitsee edelleenkin jakaa duunissa aamukahvilla huippumutsi-hetket. Mutta armollisuus näkyy siinä, että sen kahvin jälkeen ne eivät enää vaivaa yhtä kauan mieltä... Ainakaan joka kerta.

    Voi, hengessä mukana. Voittajana sä selviät tosta. Ja monesta muustakin...

    VastaaPoista
  4. Minullakin nousi kyyneleet silmiin tekstiä lukiessa. Juuri tämän viikon päätteeksi tiedän tuon tunteen.. Tieto siitä, että muut käy läpi samoja arjenhaasteita tuo lohtua. Kiitos, että kirjoitit siitä rehellisestä. :)

    VastaaPoista
  5. Voi, Milla! Kiitos, kun jaoit oman kokemuksesi ja jätit tämän kommentin! <3 Olet aivan huipputsemppari! Hetkessä tuli parempi mieli, kun tietää, että kyllä ne muutkin aivan samalla tavalla "menettää kasvonsa" ELI ELÄÄ SITÄ LAPSIPERHEEN ELÄMÄÄ! Iso kiitos sulle!

    VastaaPoista
  6. Kiitos sinulle, HannaK, kommentista! On lohdullista huomata, niin se muillakin välillä arki menee. <3

    VastaaPoista
  7. Kuulostaa saman tyyliseltä aamulta kuin mitä mulla on ollut n. 2,5v. tytön kanssa lähiaikoina... Lohduttavaa lukea, että en oo ainut tai, että ei olla ainuita joilla tällaisia hetkiä... Jospa nää ''uhma-ikäiset'' tai ''tahto-ikäiset'' (miten niit nyt pitääkään sanoa).. jossain välissä taas olisivat vähän iisimpiä..

    VastaaPoista
  8. Puuh, musta välillä tuntuu, että tää helpottaa, kun ne muuttaa pois kotoa! :-D

    VastaaPoista
  9. Satuin eilen juttelemaan tämän tuulikaapissa tyttärensä kanssa olleen isän kanssa. Kertoi tästä samaisesta aamusta. Sanavalmis tyttö oli kuulemma tuumannut Tuiskulle, että "ei kenenkään äiti kauaa tuollaista jaksa". Mielestäni hieno oivallus Tuiskun ikätoverilta, joka selvästi piti tässä sinun puoliasi. Näitä aamuja tulee meille kaikille eikä milläänlailla kerro äitiyden hyvyydestä tai huonoudesta. Hyvä äiti olet! Trust me, I know! :)

    VastaaPoista
  10. Ah, se likka on niin sanavalmis! :-) Kyllä hävettää viedä Tuisku tarhaan huomenna. :-D

    VastaaPoista
  11. <3 Itku tuli tätä lukiessa. Ja kyllä huomaan että periksi tulee annettua vastaavissa tilanteissa, varsinkin nyt helposti kun ei jaksa mitään ekstra-säätöä yhtään ihan fyysisesti. Saas nähdä miten se vielä kostautuu :P

    VastaaPoista
  12. Myönnän, että heikkoina hetkinä annan periksi. Sitten tulee tilanteita, jolloin sanani ei riitä. Ja sitten tulee näitä tilanteita sen takia. Taidan säästää tämän tekstin pojalleni, kun hänestä tulee joskus isä. :-D

    VastaaPoista
  13. Ei yhtään tarvitse hävetä. Näitä aamuja tulee tosiaan kaikille. :)

    VastaaPoista
  14. Aika paljon jaksan 3-vuotiaalleni selittää. Aika usein en jaksa. Parhaat - eli ne naurettavimmat - riidat ollaan käyty mm. aiheista "Äiti, rattaat on väärin päin!" (Tähän en todellakaan vastaa kääntämällä heittoaisaa ja rattaita toisin päin vaan annan lapsen kiljua) "Äiti, sinä menet väärään suuntaan!" (Tässä kohtaa en ala selittää reittejä tai syitä suunnalleni, vaan nostan huutavan lapsen maahan ja totean, että hän voi kävellä haluamaansa suuntaan, minä kävelen omaani. Huutava lapsi raahautuu perässäni ja ihmiset katsovat, miksen sano tai tee lapselle mitään.) "Äiti älä seuraa minua!" (Tämä on uusi villitys: asumme kerrostalossa, ja kun lapsi on kiivennyt portaat ylös ulko-ovelle, hän alkaa kiljuen väittää, ettei häntä saa seurata. Nyt olen oppinut odottamaan luvan, milloin saan tulla avaamaan ulko-oven, mutta ensimmäisellä kerralla kainalossani oli vuoden ikäinen lapsi ja toisella kädellä kiskoin kauppakasseilla lastattuja tuplarattaita perässäni portaissa. Silloin kismitti!) Tykkään uhmaikäisistä. Rakastan oman tahdon ja vallankäytön kasvua, joskus ihan säälittää, kun näen, miten kasvaminen sattuu lapseen itseensäkin ja harmittaa. Elämässä ei aina voi saada kaikkea haluamaansa, se suututtaa meitä aikuisiakin ja ehkä juuri siksi harmistumme siitä, että joudumme pitämään puolemme lasten kanssa. On ikävää tuottaa lapselle pettymyksiä. Ikävintä on tuottaa niitä tuollaisissa typerissä tilanteissa, joissa aivan yhtä hyvin voisimme mennä lapsen ehdoilla hänen luokseen ja pääsisimme ajoissa ja hyvillä mielin matkaan. Jostain syystä luonto on kuitenkin järjestänyt niin, että nämä tilanteet kärjistyvät juuri silloin, kun ei pitäisi. Silloin, kun on kiire, kun väsyttää, kun olemme menossa tapaamaan muita ihmisiä, mitä vain sellaista, mihin näitä ei toivoisi. Mutta juuri siksi ne ovatkin niitä opettavaisimpia. Itkujen, potkujen, raivareiden ja kyynelten jälkeen olemme molemmat yhtä vastoinkäymistä ja pettymystä vahvempia, sekä äiti että lapsi. Juuri nämä pienet, naurettavat tilanteet opettavat meitä tekemään kompromisseja ja toimimaan muiden ihmisten kanssa myöhemmin elämässä. Juuri näiden ansiosta lapsemme selviytyvät ehkä myöhemmin elämässään jostain isommastakin kriisistä, kuin äitien tottelemattomuudesta. Vanhempina tämä(kin) asia on tehty meille vaikeammaksi kuin lapsille. He uhmaavat vanhemmille, jättävät heidät itkemään, ja sopivan tilaisuuden tullen karkaavat leikkimään ja käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rakastan noita hetkessä eläjiä, jotka eivät vielä liikoja murhetta kanna. Rakastan sitä, kun vaikeimpienkin päivien jälkeen he sanovat: "Äiti, minä rakastan sinua!"

    VastaaPoista
  15. Ah! Niin viisaita sanoja! Taidan kautta tämän kommentin ylös ja tulostaa seinälle! Iso kiitos! <3

    VastaaPoista
  16. Mun aamun jälkeen ei voi enää vetää pohjia! :-D

    VastaaPoista
  17. <3 levollista yötä & kauniita unia <3

    VastaaPoista
  18. Ihana, kun oot niin rehellinen ja avoin. Tää viikko on ollut mustakin jotenki tosi paksu ja shaiba, tänään kilahti kunnolla ja varmaa naapuriin asti kuului kun hermot petti. Tietty jälkikätee harmittaa, mutta ei aina vaan jaksa. Ei vaan pysty jaksamaan. Ja sit siitäki tulee paha mieli kun pitäs muka jaksaa. Äh! :( tsemppiä Eevi!

    VastaaPoista
  19. Muistan itsekin kuinka äitini itki kun vei minut ensimmäistä kertaa tarhaa äitini itki enemmän kuin minä.. Voi näitä muistoja..

    VastaaPoista
  20. Voi näitä.. Mutta kyllä itsekkin olen kyynelehtinyt kun vein lastani tarhaan oli kyllä herkkää.. Mutta jälkeenpäin hieman hihityttää.. :-))))

    VastaaPoista
  21. Se on kumma, että aina pitäisi jaksaa. Koskaan ei saisi hermostua ja jokaikisellä kerralla olisi oltava johdonmukainen ja rauhallinen. Jos ei ole, niin heti iskee syyllisyys. Kun näistä asioista puhuttaisiin ääneen enemmän, niin huomattaisiin, että on ihan ok olla vain ihminen. Äiti kun ei ole yli-ihminen! <3

    VastaaPoista
  22. Ensimmäisen kerran, kun lapsi viedään tarhaan, niin se itkettää. Paljon! Varsinkin äitiä!

    VastaaPoista
  23. Onneksi itselleen osaa nauraa, niin tämä perjantainen ei enää hävetä niin paljoa! :-D

    VastaaPoista
  24. Hyvä Eevi! Komppaan muita tuosta tilanteen tavallisuudesta.

    Olen lukenut blogiasi varmaan jo hyvän pari vuotta, mutten ole kokenut tarvetta kommentoida. Nyt on kuitenkin pakko sanoa, että teit niin oikein ja niin rohkeasti. Niin raastavaa kuin se onkin, on noille pienille palosireeneille laitettava välillä vastaan ja hanakasti. Se vaan vaatii voimia, eli pisteet sinulle jaksamisesta ja upeasta julki-itkusta! :D Ja tietysti rimpuilevan kolmevuotiaan kantamissuorituksesta. Voit varmaan lohduttautua silläkin, että tämä on sellainen kerta, joka todennäköisesti lieventää niitä tulevia kertoja - yksi raja on taas katsastettu. Poika on ihan oikeassa kun halii ja pusii, tietää oman parhaansa päälle :)

    Kun tässä alkuun päästiin, kommentoin myös, että olet kaikesta huolimatta ja juuri siksi tosi mahtavan oloinen äiti, sellainen luonnollinen. Kaikkea hyvää teidän perheelle!

    VastaaPoista
  25. Kylläpä kuulostaa tutulta! Siis kuinka monta kertaa tilanteen ollessa päällä riehun lapsille, vaikka tiedän tekeväni väärin? Tiedän sen, mutta olen niin raivona etten pysty lopettamaan. Se on ihan kamalaa. Mikä morkkis siitä tuleekaan! Monesti olen joutunut menemään vessaan itkemään. Tai toisaalta monesti olen itkenyt myös ihan siinä lasten keskellä esim. lähtötaistelun vaikeutta, kaksivuotiaan katsoessa pelokkaana mun kyyneliä ja vauvan itkiessä kovempaa kuin minä. Joo viime talvi oli aika rankka.. Nyt on jo helpompaa, joskin nykyisin itkettää esikoisen 3v uhma yhdistettynä rikkonaisiin öihin. Ja juuri tuo kuvailemasi tilanne kuulosti niin tutulta, ai että. Ihan kamala fiilis tulee itselle. Ihana kun kirjoitat niin rehellisesti, kiitos siitä! <3 Ja tiedä ettet todellakaan ole ainoa!

    VastaaPoista
  26. Voi sinua. <3 Pystyn samaistuun. Älä ota paskamutsi fiilistä tästä, me kaikki ollaan samallaisia. Aina vaan ei jaksa! xxxx

    VastaaPoista
  27. Mä voin jakaa tarvittaessa myös muita huippuhetkiä tsempiksi

    VastaaPoista
  28. Ihan samaa aikaa meillä mennään. Äiti ei saa kävellä yhtä matkaa mäkeä ylös. Äiti anna käsi tai minä en tule... Ja vaikka kuinka monia muita juttuja. Tosin olen alkanut epäillä, että jos kakara on oppivaista sorttia muutenkin niin kai sitä pitäs peiliin katsoa. Välittää pitpaut muiden ihmisten sanomisista sen suhteen että ei saa itse antaa periksi sillä muuten lapsi pallottaa aina. En jaksa uskoa, kai sitä pitäs itsekin opetella antamaan lapselle muuta kuin ukaaseja tyyliin "jos et nyt tule/syö/pue niin sitten...". Samaahan tuo meidän napero koettaa nyt minulle kun on omasta mielestään kasvanut toooosi isoksi ja yrittää käyttäytyä kuin isommatkin

    VastaaPoista
  29. Hienoa ettet antanut periksi ja kiitos tästä mahtavasta tekstistä. Juuri mietin kuinka blogit on kiillotettuja kuvia kaukana todellisuudesta, mutta sinä todella kirjoitat todellisesta elämästä.

    Tuollaisia tähtihetkiä sitä välillä kokee itsekkin. Olen vastaavasti itse riepottanut jäljessäni huutavaa uhmista halki kaupungin keskustan. Kyllähän se päitä käänsi, mutta taisin lopulta saada enemmän sympatiakatseita osakseni kuin paheksuntaa.

    VastaaPoista
  30. Kiitos Eeva ihanasta kommentista! Tästä episodista ei ole kuin suunta ylöspäin. Nyt on ollut onneksi tämän jälkeen aika rauhallista. :-D Seuraavalla kerralla osaan varautua näihin omiinkin reaktioihin paremmin.

    VastaaPoista
  31. Kiitos kommentistasi, Tintti! Kiitos, että kerroit omat fiiliksesi. Näistä pitäisi todellakin puhua enemmän ääneen, eikä tuntea todellakaan huonoa omaatuntoa. Ei me äidit mitään superihmisiä olla. En tiedä, kokevatko isät tällä tavalla niitä tunteita ja kuinka he jaksavat näitä tunteenpurkauksia. :-D Joku isä saisi tulla kertomaan onko ollut koskaan samanlaisia tunteita kuin meillä äideillä.

    VastaaPoista
  32. Hehheh, samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Olen ollut aika kipakka pakkaus lapsena ja teininä. Täytyy vain katsoa sinne peiliin. Ja aikamoisia sutkautuksia tuo 3-vuotias läväyttää mun naamalle. Saatikka eskarilainen. :D

    VastaaPoista
  33. Minua ei itseäni henkilökohtaisesti kiinnosta kiillottetut blogit, vaan haluan lukea ja kuulla oikeasta elämästä niiden ylä- ja alamäkien kanssa. Vertaistuki on se suurin syy, miksi bloggaan. Se, että joku saa itselleen jotain teksteistäni, merkitsee minulle todella paljon! <3

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!