Kun lasta pelottaa käydä nukkumaan + pieni ratkaisu

eevi_sydamenasialla_möröt eevi_sydamenasialla_möröt2 eevi_sydamenasialla_möröt3 eevi_sydamenasialla_möröt4 eevi_sydamenasialla_möröt5

"Äiti, minua pelottaa käydä nukkumaan", sanoi eskarilainen yksi ilta. Kysyin, että mitä hän pelkäsi. Vastaus oli että, pahoja unia ja mörköjä. Tähän asti kumpikin lapsista on käynyt hyvin mielin nukkumaan, eikä yövaloja olla sen kummemmin tarvittu. Kertaakaan lapset eivät ole heräneet pahoihin uniin tai tulleet keskellä yötä viereeni nukkumaan, koska pelottaa. Kumpikin lapsista ovat siis reippaita tapauksia. Olen odottanutkin, että missä kohtaa tulee se vaihe, että joku asia pelottaa. Lapsen pelko yöllä on yhtä iso asia kuin mitä aikuisellakin. Lapsi vaan tarvitsee aikuisen rauhoittamaan ja vakuuttamaan ettei hätää ole. Se, että pelkää sängyn alla olevaa mörköä tai haamua on yhtä tärkeä hoitaa kuin se, että stressaa tai pelkää aikuisena jotain "oikeaa ongelmaa".

Äitinä on kauhea kuulla, että omaa lasta pelottaa. Sitä yrittää rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei hätää ole. Mutta jos pelkää, niin silloin pelkää. Ei Mimmin pelot ole sellaista, että hän itkisi tai tärisisi iltaisin. Enemmänkin sellaista, että olenhan varmasti hereillä ja eihän hän itse näe pahoja unia. Mutta vakavasti haluan ottaa asian silti. Aika hyvin Mimmi on rauhoittunut sanoihini ja suukkoihin. Olen aina luvannut jättää valot olohuoneeseen ja olla hereillä. Nopeasti tyttö on aina nukahtanut, eikä aamulla ole ollut mitään hätää. Tottakai sitä miettii, että mikä pelot aiheuttaa. Onko se ollut ero, muuttunut elämäntilanne vai jutut eskarissa. Usein se on vain se vilkas mielikuvitus, joka saa lapsella kaikenlaiset asiat päässä pyörimään.

Kävin viikonloppuna Ikeassa ystävän kanssa. Minulla ei ollut tarkoituksena kuin käydä syömässä annos lihapullia ja vain katsella. Lopulta pääsin lastenosastolle, jossa silmiini tarttui kyltti: "pitkäaikainen mörönkarkottaja". Kävin heti hypistelemään käsissäni valkoista ja pehmeää möhkälettä, joka vaihtoi väriä. Tämä minun on tytölleni saatava! Ikean SPÖKA on led-yövalo, joka lupaa kestää jopa 25 000 tuntia. Mukana tuli laturi ja vaihtoehtoina oli kaksi erilaista yövaloa. Hintaakin oli vain 12,99€, joten ei paha lainkaan.

Kun lapset eilen tulivat kotiin, esittelin yövalon ennen nukkumaanmenoa. Markkinoin yövalon pitkäaikaisena mörönkarkottajana, joka karkottaa kaikki pahat unet, möröt sekä haamut. Lapset innostuivat valosta heti. He saivat silittää ja katsella valoa, mutta yöllä sovittiin sen paikaksi kirjoituspöydän reuna. Paras kohta koko jutussa oli yövalon nimeäminen. Mimmi ehdotti Kisumisua ja Tuisku Mörköä. Kompromissina päätimme ristiä yövalon Kisumöröksi. Aamulla Mimmi tuli luokseni ja sanoi, ettei hän nähnyt pahoja unia Kisumörön ansiosta.

Taitaa Kisumörkö saada vakituisen paikan aina öisin lasten kirjoituspöydältä. Halpa ratkaisu, jos se helpottaa edes vähän iltaisin jännitystä ja vilkasta mielikuvitusta. Oli aika hauska kuunnella oven takaa lasten höpöttävän Kisumöröstä, eikä Tuisku tullut kertaakaan toimittamaan asioitaan (kuten yleensä noin tunnin verran iltaisin on ollut tapana).

Kahvihifistelijä(kö)?

eevi_sydamenasialla_kahvia IMG_5083 IMG_5088 IMG_5136 IMG_5112

Olen vannoutunut kahvinjuoja! Aikoinani olin on/off kahvin käyttäjä. Teininä joskus aloitin, mutta kahvi oli liian voimakasta vatsalleni. Kyllä, ihan oikeasti. Satunnaisesti saatoin juoda kupin, mutta enemmänkin join teetä. Kotiäitiaikoina en vielä juonut säännöllisesti kahvia, joka on ihme sen valvomisen määrää ajatellen. Kun aloitin opiskelut ja ensimmäiset seitsemän aamut harjoittelussa alkoivat, aloin juomaan kahvia. Vuosi sitten aloitin kahviriippuvuuteni ihan kunnolla. Ja sille tielle jäin.

Viime kesänä hankin kahvimyllyn ja tuparilahjaksi pyysin ystäviäni hankkimaan minulle Moccamasterin. Sen jälkeen kahvihetket ovat olleet nautinnollisimpia ikinä. Varsinkin, kun olen kuullut erilaisia tarinoita siitä, kuinka tämä Moccamasterin hankkiminen minulle aiheutti päänvaivaa sekä hilpeyttä ystävien kesken pidetyssä Face-keskustelussa.

Kyllä se niin vain on, että vastajauhettu, tuore kahvi on parasta. Kahvimylly laulaa joka aamu, viikonloppuisin useampaa otteeseen. Kahvipavut maksavat kilohinnaltaan valmista kahvijauhetta enemmän. Suodatinkahvin kilohinta on 4 euron hujakoilla, kun kahvipavut 8 euron kummallakin puolella. Kokosin yhteen jokaisen kahvinkeittäjän vinkit, jotka kannattaa pitää mielessä, kun laittaa seuraavan kerran kahvit tulemaan!

 1. Kahvi on parhainta vasta jauhettuna tuoreista pavuista!


2. Kahvi tulisi säilyttää ilmatiiviisti. Kahvi tulee suojata valolta, kosteudelta sekä hajuilta. Kahvijauhe menettää tuoreutensa, kun se on kontaktissa ilman kanssa. Siksi kahvi tulisi säilyttää ilmatiiviissä purkissa jääkaapissa alkuperäisessä pussissa, jotta kahviin ei tartu makua muista elintarvikkeista.


3. Kahvinkeittoon tulee käyttää raikasta, kylmää vettä. Annostele vesi säiliöön esimerkiksi puhtaalla kannulla tai kahvikupilla. Näin keitin pysyy puhtaana ja kahvin maku raikkaana. Kannuun jäänyt kahvirasva voi haitata keittimen toimintaa.


4. Ilmeisesti suodatinpaperillakin on väliä. Sen tulisi olla laadukas, hajuton ja mauton happivalkaistu suodatinpaperi. Suodatinpaperille voi tehdä makutestin: liota suodatinpaperia hetki kuumassa vedessä, anna jäähtyä – ja maista.


5. Kahvin annosteluun tulee käyttää keittimen omaa kahvimittaa. Tarkka annostelu takaa aromeiltaan tasalaatuisen ja täysipainoisen kahvijuoman jokaisella kahvinkeittokerralla.


6. Valmiin kahvin oikea lämpötila on 80-85 astetta. Moccamaster-kahvinkeittimet on suunniteltu säilyttämään valmis kahvi oikean lämpöisenä, jotta voit nauttia parasta kahvia kerta kerran jälkeen.


7. Suodatusajalla on väliä. Se on ratkaiseva tekijä, kun valmistetaan parasta kahvia. Liian nopea suodatusaika ja kahvista tulee laihaa. Liian pitkä suodatusaika taasen tuo esiin kahvin kitkeryyden. Moccamaster valmistaa 10 kuppia kahvia 6 minuutissa.


8. Paraskin kahvinkeitin vaatii säännöllistä huoltoa ja puhdistusta toimiakseen luotettavasti. Pese kannu ja suodatin kansineen jokaisen käyttökerran jälkeen lämpimällä vedellä ja astianpesuaineella. Pese keitin kahden viikon välein puhdistusliuoksella. Pinttyneet astiat voi myös pestä soodalla. Suorita kalkinpoisto kahdesti vuodessa.


Tiesittekö, että vanhoista kahvinporoista ja oliiviöljystä saa kuorintatahnan! Lapsellista-blogista tämän ohjeen aikoinani bongasin.



Kevättä rinnassa

 

Kevät. Se on nyt alkanut. En hyväksy yhtäkään takatalvea tai talvitakkia, en lumihiutaletta tai kylmiä varpaita. En ole tippaakaan talvi-ihmisiä. Talviin tuntuu muutenkin sijoittuvan elämässäni asioita, joiden läpi on joskus sitkeä tarpoa. Inhoan kylmää, märkää, synkkää ja palelemista. En tunnu saavan itseäni lämpöiseksi sitten millään pilkkihaalarin tapaisella talvivarusteella. AIna on kylmä jostain, yleensä nenänpäästä ja sormista. Kylmällä ilmalla myös valitan - paljon. Olen syntynyt tammikuun pakkasten aikaan, mutta sieluni lepää keväisin ja kesällä lämpöisen auringon alla.

Istuin tässä yksi päivä junassa. Aurinko paistoi kasvoille ja musiikki soi. Matka asemalta bussille meni kuin liitäen. Minua hymyilytti ja mieli oli todella kevyt. Olin sellaisessa flow-tilassa, jossa unohtuu ne tekemättömät asiat, kiukuttelusta täyttyvät tarha-aamut tai pesukoneeseen unohtuneet pyykit. Pää taisi olla täynnä endorfiineja, niitä, jotka saavat vatsanpohjan kutiamaan ja askeleen kevyeksi. Mieli tuntui olevan yhtä kirkas kuin tämän kevään uudet keltaiset Conssit. Tunnistin sen tunteen.

Juttelin tänään lounaalla luokkakaverini kanssa. Minulla on tällä hetkellä elämässäni kaikki, mitä tarvitsen. Menestyn mukavasti koulussa, käyn välillä töissä, harrastan ja tapaan ystäviäni. Lapset kasvavat ja Mimmi valmistautuu syksyllä alkavaan kouluun. Tuiskun kanssa kasvukipuillaan uhmaiän kanssa, mutta sydän sulaa, kun pieni poika tulee ja kuiskaa: "äiti, rakastan sinua."  Aamuisin peiliin katsoessani hymyilyttää.

Sitä jotenkin havahtuu joskus reflektoimaan tapahtuneita asioita ja yllättäen huomaa, että niin ne asiat vaan järjestyvät. Pitkällä kaavalla katsottuna minullakin on pitkä historia paskojen asioiden (anteeksi sanavalintani) ja ikävien tapahtumien kanssa. Mutta minulla on myös niin paljon hyvää. Tänään sitä vaan huomasin sanovani ääneen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Oma, itsenäinen ja hyvä elämäntilanne. Ja se tunne, joka saa minut kikattamaan siinä ruokapöydässä kuin 15-vuotias. Se, että onko se ohimenevää vai joskus vielä syvenevää, niin sitä ei voi tietää. Sen tiedän, että nyt siitä täytyy nauttia ilman sen isompaa stressiä. Nyt tulee nauttia siitä tunteesta, että on kevättä rinnassa ja kaduilla on todella kevyt kävellä.

IMG_7386 IMG_7395

Ei mikään äitien MasterChef + ohje oikeasti hyvään ruokaan

En ole mikään kokki. Oikeasti olen todella laiska laittamaan ruokaa. Nautin toki hyvästä ruoasta ja joskus ruokapöydässä voisi viettää pidemmänkin tovin. Mutta itse henkilökohtaisesti olen aika pieniruokainen, joka tyytyy vähään. Mutta lapsille tulee tarjota monipuolista ja terveellistä ruokaa. Niin, jos he vaan joskus söisivät tekemääni ruokaa. Porkkana on pahin inhokki. Esikoiselle se menee raakana. Tomaatti menee vain ketsupissa. Kurkku on kaikkien herkkua, mutta salaatti aiheuttaa vilunväristyksiä. Lantusta ei edes voi puhua ääneen. Monesti olemme kipuilleet ruokapöydässä, kukin vuorollaan. Pahinta on, kun tyttö sanoo ensin ruoan olevan pahaa ja poika perään (ensin syötyään lautasen melkein tyhjäksi) liittyy kuoroon. Melkein vakiona meillä on aina kurkkua, viinirypäleitä ja raejuustoa lautasen reunalla. Mutta pääruoka menee vaihtelevalla menestyksellä. En kylläkään anna periksi, mutta turhauttaa, kun joskus tuntuu ettei mikään kelpaa. Siksi onkin huvittavaa, että satuin tekemään kerrankin lasten mielestä maailman parasta ruokaa. Kun tyttö oli ottanut ensimmäisen suupalansa, käytiin ruokapöydässä seuraava keskustelu:

Mimmi: "Äiti, mistä olet tätä ruokaa saanut?"
Minä: "Ihan tein itse"
Mimmi: "Ei, kun mistä oot tätä saanut. Tää on ihan tosi hyvää!" 
Minä: "Äiti teki sen ruoan ihan itse" 
Mimmi: "Älä viitti, mistä sait nää ruoka-aineet?" 
Minä: 
"Kaupasta"
Mimmi: "No jo on ihme. Tää on parasta ruokaa, mitä oot ikinä tehnyt. Eihän tässä ole sientä?" 
Minä: "Ei, kultaseni (muuta kuin kolme herkkusientä)"
Mimmi: "Hyvä, en tykkää sienestä. Mutta tästä ruoasta tykkään. Hyvin tehty, äiti"


Niin, sen kerran kun päätät laittaa ihan kiusatakseen tavalliseen jauhelihakastikkeeseen porkkanaraastetta, punaista paprikaa sekä herkkusieniä, niin olen kaikkien äitien yli-kokki! Haluan opettaa lapseni syömään monipuolisesti. Harvoin on tarjolla esimerkiksi nakkia ja ranskalaisia. Hampurilaisravintoloissa emme käy melkein koskaan. Kerran olemme tilanneet pitsaa, yhden kerran. Yritän tarjota aina hedelmiä, marjoja ja kasviksia. Jotenkin ironista, että taaperoaikana kummallekin meni soseena vaikka mitkä lantunkäppänät. Nyt on tosi vaikea saada alas juuri sitä terveellistä ja ravitsevaa. Pisto sydämessäni tuputan lapsille aamuisin vitamiinia (jonka tyttö ottaa hampaat irveessä), jottei vaan tule joku puutos. Silti ne siinä kasvaa, nirsoillen, mutta kasvaa silti. Päikkärissäkin ruoka taitaa mennä, sillä pojan paita on aina ihan sotkuinen. Näytän aina esimerkkiä ja syön samaa kuin lapsetkin. Tulevana viikonloppuna taidan kyllä pistää vieraiden kunniaksi uuniin nakit ja ranskalaiset, ihan vaan tämän kerran. Itse ajattelin tehdä avokadopastaa. Voin vain kuvitella minkälaiset nyrpistykset siitä tulee. Tarjoan sitä silti lapsille, mutta en odota isoa saavutusta lautasen tyhjentämisen kanssa.


eevi_sydamenasialla_ruoka eevi_sydamenasialla_ruoka2


Tarvitset:


Tuorepastaa


Paistinjauhenlihaa


Punaista paprikaa


Porkkanaraastetta


Herkkusieniä


1/3 maustettua ruokakermaa (lihalle)


2/3 tavallista ruokakermaa


eevi_sydamenasialla_ruoka3



Kun äiti mielensä niin pahoitti -haaste

eevi_sydamenasialla_mielensapahoittaja

Tulen temperamentisesta suvusta. Oma äitini on aika jääräpäinen ja kipakka. Hän on toki kaikkea muutakin, mutta olemme ottaneet sanallisesti yhteen, olen kommentoinut hänen äitiyttään teiniangsteissani aika kärkkäästi sekä pahoittanut mieleni hänen kommentoidessa minun tekemisiäni. Ja kyllähän se omanlainen temperamentti tulee äidin äidiltänikin. Olemme mekin tiuskineet ja suutahtaneet toisiimme, mutta aina sopineet, ilman muuta.

Olen ollut varsinkin teini-iässä todella kipakkaluonteinen itsekin. Saatoin tiuskia jopa ystävilleni, 99-prosenttisesti ihan turhaan. Otin herkästi itseeni ja saatoin mököttää. Kun 18-vuotiaana jäin raskaaksi ja 19-vuotiaana synnytin esikoiseni, voitte kuvitella, että se temperamenttisuus seurasi sinnekin. Tähän lisätään vielä ensisynnyttäjyys, teiniäidin leima, todistamisen halu muille ja hormonit. Kun vielä odotin aika alussa esikoistani, otin vahvasti itseeni sen, kuinka minusta puhuttiin kylillä. Olin tutustunut silloisessa koulussani poikani nykyiseen kummiin, joka tuli kerran minulle kertomaan, että hän oli kuullut kuinka toisessa koulussa puhutaan raskaudestani. Silloin en edes ollut kertonut vielä isäni äidille asiasta. Sama ystävä myös kertoi, että eräs luokkakaveri oli kysynyt kuinka pitkällä raskautta olen, mutta hän uskaltanut kysyä suoraan minulta.

En yhtään ihmettele, ettei minulta uskallettu tulla kysymään suoraan raskaudestani, vaikka kyseessä olikin ollut vanha tuttu. Ne jutut kuitenkin silloin, siinä iässä ja siinä elämäntilanteessa kirpaisivat. Paljon. Niin, olin aikamoinen mielensäpahoittaja vielä silloin. Oma äitini kerran kommentoi raskausvatsaani pieneksi, vaikka olin omasta mielestäni jo iso ja vatsani oli kaunis. Pahoitin mieleni siitäkin. Kerran viedessäni koulussa astioita ruokalassa pois, eräs toista alaa opiskeleva poika lauloi vieressäni "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Mieleni siitä niin pahoitin. Olin 19-vuotias, poikaystäväni asui opintojen vuoksi toisella paikkakunnalla ja raskauteni oli tietysti ollut pieni shokki niin kylillä kuin vanhempiemme keskuudessa. Pahimmat raivarit sain jouluna, jota olimme viettämässä lasteni isän porukan kanssa mökillä. Lasteni isä heitti koiralle palloa, juoksi vahingossa minua päin ja puoli vuotta vanha tyttömme lensi kasvot edellä (pehmeään ja puhtaaseen) lumihankeen. Sehän oli suoranainen loukkaus äitiyttäni ja ihan kaikkea muutakin vastaan. Tai siltä se tuntui. Silloin, jos koskaan, äiti niin mielensä pahoitti.

Lapsen kasvaessa ja iän vähän lisääntyessä temperamentti hiukan hölleni. Toinen mielensäpahoittamisen aalto tuli, kun aloimme yrittämään toista lasta. Ja kun toista lasta ei kuulunut muutaman kuukauden, puolen vuoden eikä vielä vuoden jälkeen, olin mielensäpahoittamisen mestari. Toiset äidit, jotka melkein kerta toisensa jälkeen äiti-lapsi-kerhossa ilmoittivat omista raskauksistaan, olivat minulle myrkkyä. Miten he kehtasivat hehkua raskauksiaan, kun itse en millääm meinannut tulla raskaaksi millään. Ajattelin, että tämä on joku kohtalon iva. Minä, parikymppinen teiniäiti, tulin kerran vahingossa raskaaksi, enkä millään tule raskaaksi vaikka kerran niin toivotaan. Pahoitin mieleni äitinä ja epäonnistuneena naisena jokaisella kerralla, kun kuulin raskausuutisia. Pahoitin mieleni myös siitä, että nuoren iän takia en olisi edes saanut tuntea niitä tunteita.

Kun vihdoin jäin raskaaksi, olin onneni kukkuloissa ja samalla todella haavoittuvainen. Edelleen pientä mielensäpahoittamista oli ilmassa. Isoin juttu oli kertoa raskaudesta sukulaisille, varsinkin, kun olimme tätä toivoneet pitkään ja hartaasti. Silloinen anoppini kysyi, että kai minä silti aion hakea sinne kätilöksi opiskelemaan ja pian lapsen syntymän jälkeen. Olin ottanut esikoisen neuvolassa samanlaisesta "Kai menet pian töihin, lapsesi on jo vuoden ikäinen" -kommentista itseeni. Ja niinhän kävi nytkin. En tosin enää muista, kuinka reagoin sen kysymyksen jälkeen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna minun oli aivan turha ottaa itseeni koko kysymyksestä.

Nyt kirjoitan tätä postausta 26-vuotiaana. Tunnistan itseni paljastamistani mielensäpahoittaja-äidistä. Mutta koen, että sellainen en ole enää. Myönnän, että kipakka olen välillä edelleen. Enemmänkin silloin, jos olen (kiukku)nälkäinen, väsynyt tai turhautunut. Mutta eniten minua ärsyttää muut mielensäpahoittajat, eniten ne äidit. Hahaha, aika ironista! Olen itse entinen mielensäpahoittaja-äiti, en mikään lauhkea lammas lopunikäni nytkään, mutta en mielensäpahoittaja pahimmasta päästä. Minulla on huono toleranssi kestämään tilanteita ja keskusteluita, josta huomaa, että keskustelu ei ole hedelmällistä eikä se johda mihinkään. Siis sellaiset keskustelut, jotka tuntuvat tulevan suoraan jostain ylä-asteen tupakkanurkalta, jossa katsotaan omaan napaan ja räitään muiden kengille.

Olen tehnyt kohta 7 vuoden äitiyden taipaleeni aikana huomioita, että juuri me äidit olemme pahimpia mielensäpahoittajia. Tilannetta pahentaa mielestäni vahvasti sosiaalinen media. Nettiin on niin helppoa kirjoittaa, ymmärtää väärin tai ei halua edes yrittää ymmärtää, ja mitä pahinta - pahoittaa mielensä. Blogien ja esimerkiksi Facebookin merkitys on kasvanut suunnattomasti viimeisten vuosien aikana. On ihan eri asia tulkita tekstiä kuin keskustella kasvotusten. Äidit, varsinkin pahimmissa hormonihuuruissaan tuntuvat ottavan eniten tuulta alleen. Minusta se on samalla niin sääli.

Enää ei varmaan uskalla puhua imetyksestä, lapsen kantamisesta (saatikka niistä eri kantovälineistä), kestovaipoista (itsehän olen kertis-äiti), nukuttamisesta, vaatteista, ruokailusta tai kurahousuista ilman, että joku pahoittaa mielensä. Jokaisella tuntuu olevan oma mielipide, joka on tottakai helkkarin hyvä asia. Mutta samalla se on huono asia, jos kulkee laput silmillä ja kokee oman mielipiteensä olevan se ainoa oikea totuus. En ole kertaakaan, en siis kertaakaan, nähnyt isien (tai muuten vaan miesten) Face-ryhmässä käytyjä keskusteluita, jossa käytäisiin samanlaisista asioista hiilenä. Jos jo perus nettikirpparilla yv, av, jono ja mikä lie saa hameväen pahoittamaan mielensä milloin mistäkin, niin mitenkäs sitten lastenvaatekirpparit tai vaan tavallinen äiti-ryhmä?

Eikä tätä ilmiöitä selitä ikä. Vaan se, että on nainen ja äiti. Nopeasti kolmekymppisistä naisista kuoriutuu mielensäpahoittavia teini-ikäisiä. Joskus syystä ja joskus ilman syytä. Usein pahimmat loukkaantuvat ilman syytä, eikä siinä tapauksessa tilaa ole selittelylle saatikka anteeksipyynnölle. Ammatti-mielensäpahoittajat vääntävät aiheesta kyllä kauan ja keksivät milloin mitäkin verukkeiksi omalle käytökselleen ja sille, miksi on pahoittanut mielensä. Tämä on aika pelottavaa, käsittämätöntä ja surullista. Miten meistä naisista tulee äitiyden myötä niin herkkiä, että mielensä pahoittaa useimmiten ilman syytä. Luulen, että se on isoksi osaksi epävarmuutta. Epävarma ihminen ottaa itseensä. Trust me, olen ollut sitäkin ja olen joskus edelleen epävarma. Ihminen, joka on varma itsestään ja omista mielipiteistään pystyy ottamaan palautetta vastaan sekä katsomaan asioita eri kantilta.

Minun tuleva työni tulee olemaan äitien kanssa. Minun tulee ohjata perhettä, neuvoa ja olla ammattilainen. Tulen olemaan ensisynnyttäjälle kultaakin kalliimpi ja taas monen lapsen äidille erilainen tuki. Välillä peloissani lueskelen erilaisia ryhmiä, joissa äidit keskustelevat. Joidenkin kohdalla mietin, että omat ohjaustaitoni, hermoni ja ammattimaisuuteni tulee olemaan kovilla. Minun tulee olla kuitenkin, ihan sama mitä mieltä olisin oikeasti ihmisestä, ammattilainen. Minun tulee tukea ja ohjata. Minun tulee antaa sellaista tukea kuin mitä äiti ja perhe tarvitsee. Minun tulee kohdata myös nämä mielensäpahoittaja-äidit ammattimaisesti. En halua koskaan pahoittaa yhdenkään äidin mieltä, vaikka joskus tulee varmasti niin tässä työssä käymään. Enkä todellakaan haluaisi koskaan lukea itsestäni "kauheana ja vittumaisena kätilönä" jostain mielensäpahoittaja-keskustelupalstalta.

Nyt haluan haastaa muut äidit (ja isät) paljastamaan, minkälaisia mielensäpahoittaja-hetkiä teillä on ollut? Kerro siitä omassa postauksessa, kommenttiboksissa tai blogini Facebook-sivuilla. Jos bloggaat aiheesti, linkkaa se ihmeessä minulle. Olisi aivan mahtava saada kerättyä lopulta kasaan meidän kaikkien mielensäpahoittajien tähtihetkiä! 

Kätilötyö, terveen vastasyntyneen hoito

eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt5 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt2 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt3 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt4 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt24 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt19 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt21 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt23 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt25 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt12 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt13 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt11 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt10 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt8 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt9 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt15 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt17 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt18 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt26 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt16 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt14 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt7 eevi_sydamenasialla_tervevastasyntynyt27

Vastasyntyneen kylvettämistä, vaipan vaihtoa, kapalointia, napanuoran leikkaamista ja kohdun palpointia sekä painamista. Näistä asioista oli meidän syntymän jälkeinen kätilötyön laboraatio tehty. Luokkamme jaettiin kolmeen osan, joten pääsimme rauhassa käymään eri pisteitä läpi. Minulla oli taas kamera mukana, kuten jokaisella laboraatiokerralla viimeisen vuoden aikana. Minusta, luokkalaisistani ja eri pisteistä sain aika kivoja kuvia ja muistoja.

Vaikka minulla onkin kaksi omaa lasta, niin on ihan erilaista käsitellä kätilönä toisen lasta. Minun kuuluu myös ohjata perhettä imetyksestä vaipan vaihtoon ja kylvettämiseen perheitä. Varsinkin ensisynnyttäjille antamani ohjeet, neuvot ja rohkaisu tulee olemaan suuressa osassa. Tässä laboraatiossa ei oikeita vastasyntyneitä päästy käsittelemään, mutta muutamat meidän laboraation nukeista olivat melko aidon näköisiä ja tuntuisia. Pienen muistinvirkistämisen jälkeen kapalointi onnistui tältä kohta 7 vuotta vanhalta äidiltä. Mielenkiintoisinta tällä kertaa oli ehdottomasti napanuoran leikkaaminen sekä kohdun palpointi.

Eihän sitä ottanut todellakaan tälläisiä asioita huomioon, kun on itse synnyttänyt ja ollut lapsivuodeosastolla. Paljon siis kätilöt osastolla huomioivat ja havainnoivat äidin voinnista ja vastasyntyneestä. Tuleva harjoittelu jännittää todella paljon, sillä tulen olemaan sellaisella osastolla, jossa on vähän haastetta. Minusta on todella hienoa, että pääsen opintojen aikana näkemään tätä alaa niin erilaisesta näkökulmasta ja saan edes vähän tuntumaa tästä alasta erilaisilla osastoilla. Hoidin jo edellisessä harjoittelussani naistentautien- ja lapsivuodeosastolla vastasyntyneitä, joka oli aivan mahtavaa! Viimeisenä harjoitteluiltanani pidin pientä päivän ikäistä nyyttiä sylissäni äidin ollessa suihkussa ja mietin, että tätä alaa ei voi muuta kuin rakastaa!

Käy katsomassa myös muita kuvia opintojeni varrelta: Alapään asiantuntijoiden 4. lukukausi , blogitaipaleeni suosituin postaus Alapään asiantuntijat, Kanyloimassa, tissikakkuja ja vaginamuffineja sekä Kätilöt tikkaamassa.