Kun äiti mielensä niin pahoitti -haaste

eevi_sydamenasialla_mielensapahoittaja

Tulen temperamentisesta suvusta. Oma äitini on aika jääräpäinen ja kipakka. Hän on toki kaikkea muutakin, mutta olemme ottaneet sanallisesti yhteen, olen kommentoinut hänen äitiyttään teiniangsteissani aika kärkkäästi sekä pahoittanut mieleni hänen kommentoidessa minun tekemisiäni. Ja kyllähän se omanlainen temperamentti tulee äidin äidiltänikin. Olemme mekin tiuskineet ja suutahtaneet toisiimme, mutta aina sopineet, ilman muuta.

Olen ollut varsinkin teini-iässä todella kipakkaluonteinen itsekin. Saatoin tiuskia jopa ystävilleni, 99-prosenttisesti ihan turhaan. Otin herkästi itseeni ja saatoin mököttää. Kun 18-vuotiaana jäin raskaaksi ja 19-vuotiaana synnytin esikoiseni, voitte kuvitella, että se temperamenttisuus seurasi sinnekin. Tähän lisätään vielä ensisynnyttäjyys, teiniäidin leima, todistamisen halu muille ja hormonit. Kun vielä odotin aika alussa esikoistani, otin vahvasti itseeni sen, kuinka minusta puhuttiin kylillä. Olin tutustunut silloisessa koulussani poikani nykyiseen kummiin, joka tuli kerran minulle kertomaan, että hän oli kuullut kuinka toisessa koulussa puhutaan raskaudestani. Silloin en edes ollut kertonut vielä isäni äidille asiasta. Sama ystävä myös kertoi, että eräs luokkakaveri oli kysynyt kuinka pitkällä raskautta olen, mutta hän uskaltanut kysyä suoraan minulta.

En yhtään ihmettele, ettei minulta uskallettu tulla kysymään suoraan raskaudestani, vaikka kyseessä olikin ollut vanha tuttu. Ne jutut kuitenkin silloin, siinä iässä ja siinä elämäntilanteessa kirpaisivat. Paljon. Niin, olin aikamoinen mielensäpahoittaja vielä silloin. Oma äitini kerran kommentoi raskausvatsaani pieneksi, vaikka olin omasta mielestäni jo iso ja vatsani oli kaunis. Pahoitin mieleni siitäkin. Kerran viedessäni koulussa astioita ruokalassa pois, eräs toista alaa opiskeleva poika lauloi vieressäni "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Mieleni siitä niin pahoitin. Olin 19-vuotias, poikaystäväni asui opintojen vuoksi toisella paikkakunnalla ja raskauteni oli tietysti ollut pieni shokki niin kylillä kuin vanhempiemme keskuudessa. Pahimmat raivarit sain jouluna, jota olimme viettämässä lasteni isän porukan kanssa mökillä. Lasteni isä heitti koiralle palloa, juoksi vahingossa minua päin ja puoli vuotta vanha tyttömme lensi kasvot edellä (pehmeään ja puhtaaseen) lumihankeen. Sehän oli suoranainen loukkaus äitiyttäni ja ihan kaikkea muutakin vastaan. Tai siltä se tuntui. Silloin, jos koskaan, äiti niin mielensä pahoitti.

Lapsen kasvaessa ja iän vähän lisääntyessä temperamentti hiukan hölleni. Toinen mielensäpahoittamisen aalto tuli, kun aloimme yrittämään toista lasta. Ja kun toista lasta ei kuulunut muutaman kuukauden, puolen vuoden eikä vielä vuoden jälkeen, olin mielensäpahoittamisen mestari. Toiset äidit, jotka melkein kerta toisensa jälkeen äiti-lapsi-kerhossa ilmoittivat omista raskauksistaan, olivat minulle myrkkyä. Miten he kehtasivat hehkua raskauksiaan, kun itse en millääm meinannut tulla raskaaksi millään. Ajattelin, että tämä on joku kohtalon iva. Minä, parikymppinen teiniäiti, tulin kerran vahingossa raskaaksi, enkä millään tule raskaaksi vaikka kerran niin toivotaan. Pahoitin mieleni äitinä ja epäonnistuneena naisena jokaisella kerralla, kun kuulin raskausuutisia. Pahoitin mieleni myös siitä, että nuoren iän takia en olisi edes saanut tuntea niitä tunteita.

Kun vihdoin jäin raskaaksi, olin onneni kukkuloissa ja samalla todella haavoittuvainen. Edelleen pientä mielensäpahoittamista oli ilmassa. Isoin juttu oli kertoa raskaudesta sukulaisille, varsinkin, kun olimme tätä toivoneet pitkään ja hartaasti. Silloinen anoppini kysyi, että kai minä silti aion hakea sinne kätilöksi opiskelemaan ja pian lapsen syntymän jälkeen. Olin ottanut esikoisen neuvolassa samanlaisesta "Kai menet pian töihin, lapsesi on jo vuoden ikäinen" -kommentista itseeni. Ja niinhän kävi nytkin. En tosin enää muista, kuinka reagoin sen kysymyksen jälkeen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna minun oli aivan turha ottaa itseeni koko kysymyksestä.

Nyt kirjoitan tätä postausta 26-vuotiaana. Tunnistan itseni paljastamistani mielensäpahoittaja-äidistä. Mutta koen, että sellainen en ole enää. Myönnän, että kipakka olen välillä edelleen. Enemmänkin silloin, jos olen (kiukku)nälkäinen, väsynyt tai turhautunut. Mutta eniten minua ärsyttää muut mielensäpahoittajat, eniten ne äidit. Hahaha, aika ironista! Olen itse entinen mielensäpahoittaja-äiti, en mikään lauhkea lammas lopunikäni nytkään, mutta en mielensäpahoittaja pahimmasta päästä. Minulla on huono toleranssi kestämään tilanteita ja keskusteluita, josta huomaa, että keskustelu ei ole hedelmällistä eikä se johda mihinkään. Siis sellaiset keskustelut, jotka tuntuvat tulevan suoraan jostain ylä-asteen tupakkanurkalta, jossa katsotaan omaan napaan ja räitään muiden kengille.

Olen tehnyt kohta 7 vuoden äitiyden taipaleeni aikana huomioita, että juuri me äidit olemme pahimpia mielensäpahoittajia. Tilannetta pahentaa mielestäni vahvasti sosiaalinen media. Nettiin on niin helppoa kirjoittaa, ymmärtää väärin tai ei halua edes yrittää ymmärtää, ja mitä pahinta - pahoittaa mielensä. Blogien ja esimerkiksi Facebookin merkitys on kasvanut suunnattomasti viimeisten vuosien aikana. On ihan eri asia tulkita tekstiä kuin keskustella kasvotusten. Äidit, varsinkin pahimmissa hormonihuuruissaan tuntuvat ottavan eniten tuulta alleen. Minusta se on samalla niin sääli.

Enää ei varmaan uskalla puhua imetyksestä, lapsen kantamisesta (saatikka niistä eri kantovälineistä), kestovaipoista (itsehän olen kertis-äiti), nukuttamisesta, vaatteista, ruokailusta tai kurahousuista ilman, että joku pahoittaa mielensä. Jokaisella tuntuu olevan oma mielipide, joka on tottakai helkkarin hyvä asia. Mutta samalla se on huono asia, jos kulkee laput silmillä ja kokee oman mielipiteensä olevan se ainoa oikea totuus. En ole kertaakaan, en siis kertaakaan, nähnyt isien (tai muuten vaan miesten) Face-ryhmässä käytyjä keskusteluita, jossa käytäisiin samanlaisista asioista hiilenä. Jos jo perus nettikirpparilla yv, av, jono ja mikä lie saa hameväen pahoittamaan mielensä milloin mistäkin, niin mitenkäs sitten lastenvaatekirpparit tai vaan tavallinen äiti-ryhmä?

Eikä tätä ilmiöitä selitä ikä. Vaan se, että on nainen ja äiti. Nopeasti kolmekymppisistä naisista kuoriutuu mielensäpahoittavia teini-ikäisiä. Joskus syystä ja joskus ilman syytä. Usein pahimmat loukkaantuvat ilman syytä, eikä siinä tapauksessa tilaa ole selittelylle saatikka anteeksipyynnölle. Ammatti-mielensäpahoittajat vääntävät aiheesta kyllä kauan ja keksivät milloin mitäkin verukkeiksi omalle käytökselleen ja sille, miksi on pahoittanut mielensä. Tämä on aika pelottavaa, käsittämätöntä ja surullista. Miten meistä naisista tulee äitiyden myötä niin herkkiä, että mielensä pahoittaa useimmiten ilman syytä. Luulen, että se on isoksi osaksi epävarmuutta. Epävarma ihminen ottaa itseensä. Trust me, olen ollut sitäkin ja olen joskus edelleen epävarma. Ihminen, joka on varma itsestään ja omista mielipiteistään pystyy ottamaan palautetta vastaan sekä katsomaan asioita eri kantilta.

Minun tuleva työni tulee olemaan äitien kanssa. Minun tulee ohjata perhettä, neuvoa ja olla ammattilainen. Tulen olemaan ensisynnyttäjälle kultaakin kalliimpi ja taas monen lapsen äidille erilainen tuki. Välillä peloissani lueskelen erilaisia ryhmiä, joissa äidit keskustelevat. Joidenkin kohdalla mietin, että omat ohjaustaitoni, hermoni ja ammattimaisuuteni tulee olemaan kovilla. Minun tulee olla kuitenkin, ihan sama mitä mieltä olisin oikeasti ihmisestä, ammattilainen. Minun tulee tukea ja ohjata. Minun tulee antaa sellaista tukea kuin mitä äiti ja perhe tarvitsee. Minun tulee kohdata myös nämä mielensäpahoittaja-äidit ammattimaisesti. En halua koskaan pahoittaa yhdenkään äidin mieltä, vaikka joskus tulee varmasti niin tässä työssä käymään. Enkä todellakaan haluaisi koskaan lukea itsestäni "kauheana ja vittumaisena kätilönä" jostain mielensäpahoittaja-keskustelupalstalta.

Nyt haluan haastaa muut äidit (ja isät) paljastamaan, minkälaisia mielensäpahoittaja-hetkiä teillä on ollut? Kerro siitä omassa postauksessa, kommenttiboksissa tai blogini Facebook-sivuilla. Jos bloggaat aiheesti, linkkaa se ihmeessä minulle. Olisi aivan mahtava saada kerättyä lopulta kasaan meidän kaikkien mielensäpahoittajien tähtihetkiä! 

22 kommenttia

  1. Ahhahhahahaa kyllä mä Eevi tästä nyt niin mieleni pahoitin että lauantaina tulee tuta! :'D ♥

    VastaaPoista
  2. Hyvä ja asiallinen kirjoitus.
    Itseäni ahdistaa eniten kommentit vauvasta. Vauvani on vielä täysimetyksellä (5,5kk) ja hän on todella isokokoinen vauva. Painoa siis on tullut hyvinkin reippaasti. Kommentit "on ollut ruoka-aikana kotona" "onpas se läski" "mitä se syö" ja "sulta tulee jotain kermaa rinnoista" tuntuvat pahalta. Tein kovan työn, että imetys onnistui ja imetän lapsentahtisesti. Minkäs minä sille voin, että pikkuinen kerää massaa? Nälässäkö pitäisi pitää? En todellakaan pidä. Surettaa kovasti, koska ilkeältä kuulostavat kommentit minun pienestä rakkaasta tuntuu niin pahalta.

    Anopin kanssa meillä ei ole koskaan kemiat kohdanneet ja nyt äitinä vielä vähemmän. Hänen möläytyksensä saavat kyllä sellaisen mielensäpahoittajaefektin minussa aikaiseksi, että välillä naurattaa. Yritän kaikin mahdollisin tavoin vältellä kyseistä ihmistä.

    Äitiys on jatkuvaa oppimista, ymmärtämistä ja kasvamista henkisesti. Imetyshormonit saavat pään välillä ihan sekaisin ja loukkaannut suurinpiirtein ihmisten olemassaolosta. Miksi kaikki kyselee "nukutaanko jo kokonaiset yöunet"? "Ai ei, no mikähän siinä nyt on". No ehkä alle puolivuotiaalla on nälkä yöllä? Haloo! "eikö se vielä ryömi, kyllä meidän Matti-Pirkko jo ryömi tuossa iässä.."

    Rakastan vauvaani enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän kehittyy omaan tahtiin, kasvaa rintamaidolla hyvin ja on meidän oma pieni ilopilleri. Toivottavasti en ole möläyttänyt itse mitään tyhmää toiselle äidille, koska nyt ymmärrän kuinka paljon typerät vitsillä tarkoitetut kommentit voivat ärsyttää.

    VastaaPoista
  3. Mä pahotin mieleni kun kerroin anopille että odotamme lasta. Hän oli ehtinyt juoruta sen eteenpäin jo saman päivän aikana ja kaupassa ihan ventovieras ihminen tuli meitä onnittelemaan. Siitä lähti kiukkuinen tekstari anopille aika hätäseen. Toinen minkä muistan on se kun kesällä yritin hoitaa vauvaa ja tehdä kotitöitä, ja pyysin omat vanhemmat avuksi vauvanhoitoon siksi aikaa kun ajaisin nurmikon. Siitähän sain kunnon raivarin, kun en päässytkään itse ajamaan nurtsia vaan isäni alkoi sitä ajaa... Kolmas hermoromahdus tuli vauvan synnyttyä kun poika oli kova itkemään iltaisin ja mieheni hoki koko ajan, että anna sille korviketta, jos ei se saa tarpeeksi maitoa. Ja minä imetin ja olin aivan varma että vauva syö tarpeeksi, itku johtuu vain mahavaivoista tai koliikista. Tästä saatiin niin iso riita aikaiseksi että pakkasin jo kassini ja ilmoitin että en tule yöksi kotiin. En sitten keksinyt kuitenkaan paikkaa johon lähteä vauvan kanssa joten jäin kotiin. Synnytyssairaalassa taas pahoitin mieleni siitä (kaihertelee kyllä jälkikäteenkin aika pahasti) että KUKAAN ei kysynyt synnytyksen jälkeen osastolla, että "miten täällä voidaan, onko kipuja tj?". Ihan yksinkertainen asia, kysyä vointia potilaalta. Itse sitten pyysin jossain vaiheessa särkylääkkeitä, kun olo oli niin huono. Muutenkin synnystyksen jälkeen olo oli aivan pihalla oleva, selkää särki ihan hirveesti ja univaje oli aivan kamala. Tuli olo, ettei kukaan hoitajista välittänyt vaikka sitä varten heidän pitäisi töissä olla. Että on täälläkin mieltä pahoitettu aika monet kerrat.

    VastaaPoista
  4. Mammat on pahimpia mielensäpahoittajia,huomaa kommenttikentästäkin varsinkin mielipidepostauksien jälkeen :D

    VastaaPoista
  5. Äidit ja draama =D

    VastaaPoista
  6. Hyvä teksti ja niiiin asiaa, kyllä akkalaumat (itseni mukaanlukien siis) saa aikaan draamaa :D Minussakin on mielensäpahoittajan vikaa tietyissä asioissa, mutta en kyllä lähde niistä sen enempää huutelemaan varsinkaan netissä.. Tai livenäkään sano niin suoraan asioita jotka ärsyttää. Tilitän sitten kotona miehelle, parka :D Mutta en jotenkin kehtaa kehittää tappelua vaikka olisin eri mieltä, ehkä olen sitten kuitenkin vähän sellainen muiden mielen mukaan menijä?

    VastaaPoista
  7. :d Naulan kantaan :D Hiukan In side juttua pistona sydämessä - osui ja uppos ..... varmaan muihinkin kuin minuun! Äidit,bloggarit,draamaa....... skeidaa ja sen sellast.

    VastaaPoista
  8. Mä pahoitan mieleni siitä, että joku ottaa nokkiinsa äitiyteen ja lastenhoitoon liittyvistä keskustelusta.
    Tyyliin, et minä teen asiat näin, koska olen ne todennut meille toimiviksi. Tai siihen olemassa tutkittu tai maalaisjärjellinen pohja.
    Sitten tulee joku, joka onkin, et kiitti vaan kun tuli taas tämmönen paskamutsiolo.
    Siinä sit kyl tulee vehje ottaan ja miettii, et missäköhän kohtaa tuli muka sanottua, et EI NOIN VOI LAPSIA KASVATTAA SENKIN PASKA MUTSI!!
    Ei hirveästi tee mieli osallistua mihinkään keskusteluun..

    VastaaPoista
  9. Moikka,
    Otin haasteen vastaan vastaan ja tässä linkki
    http://blogit.kaksplus.fi/blogi/pienenpojanhaaveet/kun-aiti-mielensa-niin-pahoitti-haaste/
    :)

    VastaaPoista
  10. Äitiys on välillä draamaa! Hyvä postaus taidan toteuttaa omassa blogissa! :)

    VastaaPoista
  11. http://kunaitikelaa.blogspot.fi/2015/03/kun-aiti-mielensa-niin-pahoitti-haaste.html

    Tässä sinulle minun toteutus haasteestasi! :)

    VastaaPoista
  12. […] ja saamattomuudesta kirjoitella blogiin. Ideoita on, toteutus ontuu. Haluaisin vastata Eevin haasteeseen ja kertoa omia ”tähtihetkiäni”, mutta jotenkin en saa sitäkään […]

    VastaaPoista
  13. Tuttuja fiiliksiä. Meillä on aina ollut alle kasvukäyrien kasvavat lapset: pitkiä ja hoikkia. Nuo kommentit "kermaa rinnoista" ja "ruoka-aikana kotona" tuntuu pahalta. Niin sanoi neuvolatäti meidän pojasta, kun hän tuli kotikäynnille synnytyksen jälkeen. Mietin, että kehtaatkin! :-D

    VastaaPoista
  14. Oh, kuulostaa ikävältä toi, ettei lapsivuodeosastolla olla kyselty kivuista. Ne kun ovat osa sitä toipumista! Aika jännä! Täytyykin pitää itse tuo mielessä, että muistaa kysyä sen aina, vaikka naamasta ei näkyisi mitään.

    VastaaPoista
  15. Se on tää naarasleijonan osa. :D

    VastaaPoista
  16. Sen olen huomannut opiskellessani, että pelkät naisryhmät on niitä pahimpia. Heti tulee kuppikuntia ja kitkaa pienistäkin asioista. Nyt on ollut töissä ihana huomata, että on niitä miehiä tasapainottamassa pakkaa. :-D

    VastaaPoista
  17. Netissä kaikki välillä tuntuu suurentuvan ihan ilman syytäkin. :-P

    VastaaPoista
  18. Joo, tuo on välillä aikamoinen probleema, kun käsitetään väärin - eli ollaan niitä mielensäpahoittajaäitejä! :-D

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!