Kukaan ei kertonut..

 

Lapsivuodeharjoittelun kolmas viikko loppui eilen. Harjoittelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Tässä sitä taas ollaan ihmettelemässä kuinka harjoittelun loppu on lähempänä kuin sen alku. Olen tähän asti tykännyt paljon tästä harjoittelusta, vastasyntyneiden kanssa puljaamisesta, perheiden kanssa työskentelmisestä sekä ohjaamisesta ja uuden elämän ihmettelemisestä. Tunnelma lapsivuodeosastolla on jotenkin aina maaginen. Siitä ei pääse mihinkään.

Mitä pidemmälle harjoittelu on mennyt, niin olen saanut olla osastolla sitä itsenäisempi: olen saanut suunnitella ja päättää päivän kulkua, olen vastannut kelloihin, ohjannut imetyksessä, auttanut navan puhdistuksessa, vaihtanut tuoreiden isien ja äitien kanssa vaippaa ja antanut itse kotihoito-ohjeita. Olen saanut todistaa tuoreiden perheiden muodostumista, sitä iloa ja rakastumista uuteen elämään. Olen saanut olla yksin kätilönä pediatrin kanssa kotiinlähtötarkastuksessa, olen ottanut kontrolleja vastasyntyneiltä ja painanut kohtuja. Olen saanut tehdä kaikkea itsenäisesti, joka on tuntunut todella hyvältä. Olen ottanut vastuuta ja joutunut pähkäilemään, miten kannattaa päivä rakentaa. Harjoittelu sujuu siis hyvin, aikalailla jo itsenäisesti ja itseensä luottaen.

Eilen oli kuitenkin poikkeuksellinen päivä. Sisälläni tapahtui jotain, joka herätteli ja sai minut pysähtymään. Lopulta se sai jatkamaan eteenpäin aivan uudella palolla. Vaikka tämä harjoittelu on tähän astisista paras, niin se jokin on jäänyt puuttumaan. En edes tajunnut sitä kuin vasta eilen. Kun poljin eilen kotiin työpäivän jälkeen, niin minulla oli ristiriitainen olo. Olo oli samalla todella mahtava, mutta se oli myös surullinen. Kun hain opiskelemaan kätilöksi, niin olin varma, että synnärikätilö minusta tulee. Se oli päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös, että minusta voisi olla kohtaamaan vaikeita ja surullisiakin asioita. No, vähänpä minä tiesin.

Kun ensimmäistä kertaa kohtaa vaikean asian, ei siihen ole osannut varautua. Sitä on voinut ajatella ja miettiä, kuinka reagoi, mutta ei sitä oikeasti tiedä mitä tulee tapahtumaan. Koulussa näitä asioita ei käydä läpi oppikirjoissa. Niistä voidaan keskustella ja jakaa kokemuksia toisten kesken. Mutta todellisuus on aina eri. Pidän itseäni vahvana kohtaamaan kipeitä asioita ja haluan päästä tekemisiin tämän työn varjopuolien kanssa, jotta pääsen näkemään, pystynkö oikeasti siihen. Sain eilen pienen ensikosketuksen, hipaisun kätilötyön surulliseen puoleen. Ja selvisin siitä. Aluksi se pysäytti, aivan kuin verenkierto olisi hetkeksi pysähtynyt. Mutta se todisti minulle, että minusta oikeasti voi olla tähän. Minulle tuli ristiriitainen olo: hyvä olo siitä, että selvisin, mutta surullinen olo, koska se oli todellisuutta, toisen kohtalo.

Kukaan ei kertonut, että saman päivän aikana voi kokea tässä työssä paljon tunteita. Sitä täytyy nopeassakin ajassa vaihtaa moodi toiseen. Aina ei saa näyttää omia ajatuksia tai tunteita. Sitä voi käydä sellaisen tunneskaalan läpi yhdessä vuorossa. Sitä on juuri tullut yhdestä tilanteesta toiseen ja oma pää täytyy pystyä pitämään viileänä. Ja sitten on se oma todellisuuskin, elämä työn ulkopuolella.

Eilinen oli kuitenkin paras päivä. Se osoitti minulle kätilötyön monet kasvot ja sen, että tätä työtä haluan tehdä. Kai minä jotenkin kasvoin eilen, ainakin ihan vähän. Työn surullisesta puolesta huolimatta tässä on niin paljon hyvääkin. Parempaa tunnetta ei olekaan, kun saa todistaa uuden elämän syntymän ja pitää aivan tuoretta vastasyntynyttä sylissä. Se, kun saa pienen nyytin kanssa ihmetellä ympärillensä, jutella ja ihastella pienia piirteitä. Tai se, kun olet tehnyt omasta mielestäsi ihan pienen palveluksen, mutta se on tuntunut toisesta suurelta avulta. Työpäivän päätteeksi paras kiitos on onnellisen perheen kiitos: "Olet ollut tänään korvaamaton apu, olet aivan oikealla alalla!"

Kaikkea tätä yhdessä vuorossa..

Minä olen oikea nainen

 

But I'm a human not a sandwich -blogin Iina pisti mahtavan haasteen kiertämään blogeissa ja Instagramissa. Itsekin piti osallistua tähän haasteeseen jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Iinan idea on yksinkertainen: näyttää medialle miltä näyttää oikea nainen, sillä jokainen meistä on oikea nainen!

Täytyy myöntää, että vasta iän karttuessa, olen hyväksynyt itseni juuri tälläisenä. Enkä tarkoita vaan ulkonäköä, vaan sitä minkälainen olen persoonana, ihmisenä, naisena - minuna itsenäni. Sitä on mielenkiintoista huomata kuinka kasvaa, kypsyy ja viisastuu. Sitä voi hätkähtää omia ratkaisuja, määrätietoisuutta ja sitä, kuinka loppujen lopuksi itseään arvostaa todella paljon. Olen aiemmin huudellut onnellisuuden eteen ja sitä, kuinka oman itsensä takia on tehtävä joskus isojakin ratkaisuja. Se lähtee siitä, että itseään on rakastettava ja arvostettava, jotta tästä elämästä pystyy nauttimaan.

Meistä jokainen on omanlaisensa nainen, se oikea nainen. Varsinkin nyt lapsivuodeosastolla ollessani olen pistänyt merkille tuoreissa äideissä muutoksen. Synnyttänyt äiti oma vastasyntynyt kainalossaan, on äärettömän kaunis näky. Siinä on sitä jotain niin herkkää ja taianomaista. Se, kun naisen keho on tehnyt todella uskomattoman työn ja palkinto on sairaalapaidan sisällä tuhisemassa. Ne ovat hetkiä, jolloin tulisi arvostaa ja rakastaa itseään. Ja jokaisen tulisi osata arvostaa ja kunnioittaa itseään sen jälkeenkin. Äitiys on varmasti yksi vaativimmista asioista, koska siinä olemme kaikkein ankarin itsellemme. Meidän tulisi hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme, koska täydellistä pakettia ei ole olemassakaan.

Mutta ollakseen oikea nainen, ei tarvitse olla äiti. Minusta on upeaa, että uskalletaan sanoa ääneen, ettei aio hankkia lapsia. Aivan yhtä oikea nainen on silloinkin. Se ei ole mielestäni mitenkään itsekästä, vaan se on rohkeaa ja arvostettavaa. Täytyy tietää, mitä elämältä haluaa. Vaikka olen itse äiti, niin en reflektoi naiseuttani pelkästään äitiyden kautta. Sehän on vain yksi osa minua. Minä olen niin paljon muutakin. Olen kaikkea sitä, mitä tunnen sisälläni.

Luin vasta Sairaanhoitaja-lehdestä reportaasia sairaanhoitajasta, joka pitää vastaanottoa nuorisopsykiatrian erikoispalveluiden poliklinikalla. Hänen luonaan käy nuoria, jotka kokevat, etteivät heidän fyysinen sukupuolensa ei vastaa sisäisesti koettua. Hieman aasinsiltana mainitsen tämän, koska minusta naiseus on enemmän sisäistä tunnetta. Ulkonäkö on vaan tapamme tuoda sitä esille. Ja jokainen on oikea nainen, jos vaan tuntee niin. Se on itsevarmuutta itsestään. Se on tunnetta, että tietää kuinka seisoa omilla jaloillaan juuri sellaisena kun on.

Mutta minkälainen nainen minä olen? Ensiksi minusta huomaa punaiset hiukset ja isot silmälasit. Olen 164 senttiä ja päälle 50 kiloa. En ole kovin muodokas, en pelkkä tikku, mutta minulla ei ole myöskään selkeästi muhkeaa takapuolta tai isoja tissejä. Nainen olen siitä huolimatta. Minusta kuulee herkästi naurun, joka oikeasti kantaa kauas. Olen sitä aina vähän hävennyt, mutta se nyt vaan on sellainen hallitsematon asia, jonka en voi muuta kuin hyväksyä. Väsyneenä ja omissa ajatuksissani ollessani saatan näyttää ilkeältä, koska Bitchy Resting Face.

Arvostan itseäni juuri tälläisenä, vaikka välillä peilistä katsookin huonoihoinen, silmäpussinen, iso nenäinen ja pieni huulinen nainen. Aina en tunne itseäni kauniiksi. Raskauden ja imetyksen jälkeiset rinnat eivät kohota itsetuntoa, eikä muodoton takapuoli näytä hyvältä. Mutta silti olen oikea nainen. Tälläinen vain ja juuri omanlainen. En ole kuullut itsestäni sanottavan ulkonäkööni liittyen pahaa. Eikä minua kiinnostakaan muiden mielipiteet, jos en jonkun silmään miellytä. Kehuja minun on taas vaikea ottaa vastaan, varsinkin joskus on vaikea kehua itseään.

Mutta välillä on vaan pakko katsoa itseään toisenlaisilla silmillä. Joten, annetaan sille mahdollisuus: itsestäni tykkään eniten silmistä. Ne ovat kauniin vihreät ja omat ripseni korostavat silmiäni kauniisti. Nyt olen taas pitänyt volyymiripsiä, jotka korostavat silmiäni lisää. Tykkään myös korkeista poskipäistäni ja punaisesta tukasta. Ja vaikka saattaa kuulostaa oudolta, niin tykkään selästäni. Se on minusta kaunis. Tykkään itsessäni siitä, että muuten vähän liikkuvana nautin pyöräilystä. Laskin juuri, että tulen pyöräilemään pelkkiä työmatkoja tämän kevään ja kesän aikana 935 kilometriä. Pyöräily on minulle nautinnollista ja hauskaa liikuntaa. Pidän itsestäni siksi, että osaan nähdä asioissa monia puolia. Osaan nauraa itselleni ja pidän mielen positiivisena. Olen ehkä joskus hieman dramaattinen, mutta tykkään itsestäni siksi, koska näen sen itsessäni koska menee vähän liioittelun puolelle. Pidän itsestäni, koska olen ystävällinen ja haluan toisille hyvää. Eniten pidän itsestäni siitä, että olen kasvanut. Olen kasvanut muun muassa siihen, että osaan olla itselleni armollinen, mutta osaan myös mennä itseeni, jos olen toiminut väärin.

Huh, sellainen paatos ja tälläinen nainen! Oikea nainen olen tälläisillä ominaisuuksilla, en täydellinen, mutta ei minussa mitään vikaakaan ole.

Iina ohjeisti blogissaan näin: "Jos haluatte olla osana #oikeanainen -haastetta, ohjeistus menee näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."

eevi_sydamenasialla_oikeanainen

Kun arki tulee liian nopeasti

Tietokonepöydän yläpuolella on iso liitutaulutarra, joka toimii perheeni viikkokalenterina. Kirjoitin tänään ensi viikon ohjelman ylös. Tuleva viikko näyttää kiireiseltä, kivuliaalta ja hyvin täydeltä. On viisaudenhampaan poisto, eskarin vanhempainilta, teatteritreenit, yhden bändin jäähyväiskeikka, kampaaja ja Kaksplussan blogitapaaminen. Ja siinä samassa aamuviikko lapsivuodeosastolla.

Huomenna herätyskello soi taas aikaisin lapsivuoteelle. Lasten kiskominen ylös tuntuu jo nyt työläältä. Vaatteet on onneksi valmiina, jääkaapissa odottaa leivät ja eteisessä nököttää reput pakattuina. Puntaroin vielä, voinko vitkuttaa omaa suihkuun menoa huomiseen aamuun. Herätyskellon soiminen viideltä tuntuu kyllä liian aikaiselta. Nyt jo väsyttää kuitenkin ihan liikaa. Aamulla joudun kuitenkin taas polkemaan myöhästymisen pelko mielessä työmaalle.

Onneksi sain uskollisen pyöräni käytettyä huollossa viime viikolla, koska pari työmatkaa toimimattomilla jarruilla sekä kirskuvilla ketjuilla oli aikamoista - varsinkin, kun oli kiire jokaisena aamuna. 5,5 kilometrin työmatka taittui viime viikolla 16 minuuttissa, koska eräs 3-vuotias on ollut tyytymätön aikaisiin herätyksiin ja kitinää on tullut milloin mistäkin. Toiminta on ollut sen mukaista. Yleensä ulkovaatteet on kiskottu päälle itkun kanssa. Ja sitten tulee äidille kiire ehtiä osastolle työvaatteet päällä seitsemäksi.

Tuleva viikko ja arki tulee siis aivan liian nopeasti. Jotenkin tuntuu, että tässä viikonlopussa ei ole ollut lepohetkeä lainkaan. Perjantai meni infernaalisessa päänsäryssä aamusta siihen saakka, kun pääsin painamaan kipeän pääni tyynyyn. Olen nukkunut koko viikonlopun suht huonosti, heräten alvariinsa kello neljästä lähtien. Eilen kävimme Kotkassa sukuloimassa sekä synttäreillä. Bussimatka kotiin meni 3-vuotiaan Tuiskun kannalta liian villisti, vaikka Instagramiin lataamani kuva takapenkillä koisaavista lapsista kieli muuta. Tänään vietimme pitkän tovin Annan ja lasten kanssa ulkona leikkien. Kotona odottikin siivousurakka ja samalla piti olla erotuomarina omille lapsille. Nyt taitaa olla päivän ainoa hetki, jolloin nuo kaksi eivät tappele. On ollut todella hermoja raastavaa kuunnella oman kahden mussukan muuttuvan toisiaan jatkuvasti kiusaaviksi, ärsyttäviksi kakaroiksi.

Vaikka kevät, harjoittelu, arki, lapset, omat menot ja ympärillä olevat ihmiset ovat ihania tällä hetkellä, niin arki on välillä todella väsyttävää. Nyt nimittäin väsyttää. Se on hyvää väsymystä, mutta samalla se kiristää turhaa pinnaa. Kevät merkitsee aina muutoksia ja joidenkin asioiden loppumista, toisten asioiden alkamista. Esimerkiksi teatterissa ensi-ilta lähenee. Enää ei ole montaa treeniä jäljellä, yhtäkään läpimenoa ei olla vielä käyty ja vasta nyt vuorosanat alkavat painua omaan muistiin. Vaatteet täytyisi valita, roolihahmon hiomista työstää ja kohta alkaa esityksen markkinointikin. Sitten on teatterikin taas loppu. Taas! Aivan uskomatonta.

Harjoittelun ensimmäinen viikko todella jo meni ja neljä on vielä edessä. Harjoittelut menevät aina todella nopeasti. Kohta huomaan, että enää on kaksi viikkoa ja sitten se viimeinen viikko jäljellä. Harjoittelun jälkeen ehtii olla viikko koulua sekä tentti ja laboraatiot päälle. Työt alkavatkin viimeisten koulupäivien kanssa samaan aikaan. En odota viimeiseen tenttiin pänttäämistä, mutta odotan töiden alkamista. Ensimmäisen työlistan suunnittelu toi jo kesän mieleen. Jotenkin kesä, loma koulusta ja arjen pyörittäminen erilaisessa arjessa on asia, jota tällä hetkellä odotan todella paljon. Nyt eletään jotain muutoksen vaihetta, mutta ihan ei vielä olla perillä. Ja se samalla väsyttää ja stressaa, mutta samalla se on innostavaa. Nyt vaan kuitenkin tuntuu, että yksi löhöpäivä karkkipussin ja peiton kanssa olisi ollut tarpeen. Taidan ensi viikonloppuna ottaa univelkaa takaisin ja nostaa ainakin yhden maljan menetetyn viisaudenhampaan muistolle - jos nyt saan leukaani auki loppuviikosta. Kai se menee pillilläkin. Jäätelöä olin ainakin suunnitellut varaavani pakkaseen, jos poiston takia tulee pakon edessä mehudieetti.

Tulipas aikamoista höttöä. Mutta nyt tuntuu siltä. Taidan painua pehkuihin samaan aikaan lasten kanssa. Voisikohan ne laittaa jo nyt nukkumaan?

 

Terveisiä lapsivuodeosastolta

IMG_7856 IMG_7865

Lapsivuodeosaston ovi aukeaa hitaasti. Tunnelma on aamulla hiljainen ja vähän maaginen. Vielä ei ole päällä kirkkaita lamppuja, eikä käytävillä liiku kukaan. Huoneiden ovien takaa kuuluu välillä pienen vauvan itkua. Muuten ainoa ääni osastolla tulee kaulalla heiluvista avaimistani.

Saavun kolmantena harjoittelupäivänä osastolle. Ensimmäinen päivä meni todella nopeasti ja jännityksen vallassa. Pääsin muutaman tunnin työvuorojen fiksailun jälkeen jo kätilön mukana hoitamaan perheitä. Olin päivän jälkeen niin väsynyt, että kotona vain kävin makaamaan sängylle heti kun pääsin. Silmät painuivat raskaina kiinni. Toinen päivä oli vauhdikas ja pääsin työskentelemään itsekseni. Toisen päivän jälkeen kävin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Kaksi päivää olivat ikimuistoisia, mutta rankkoja.

Tänään, harjoittelun kolmantena päivänä toimin osastolla suurimmaksi osaksi itsekseni. Kahden päivän pienen tutustumisen jälkeen oli aika kokeilla omia siipiä. Olin mukana pediatrin tarkastuksessa yksin avustamassa, otin itse kontrolleja vastasyntyneiltä, tein kuulotutkimukset vastasyntyneille sekä annoin kotihoito-ohjeet yksin äidille! Painoin kohtua yhdessä ohjaajan kanssa ja olin mukana synnytyskeskustelussa, mutta muuten vastasin kellojen soittoon yksin ja kävin raportoimassa, mitä olin tehnyt. Sain vastaukseksi iloisen hymyn ja nyökkäyksen. Minuun luotettiin ja vautsi, mikä fiilis siitä tuli. Päivän päätteeksi sain kuulla olleeni suuri apu. Lähdin osastolta avaimet kaulassa kilisten, onnellisena ja väsyneenä.

Parasta tänään oli hoitaa vastasyntyneitä. Ne pienet varpaat, pienet sormet sekä söpöt nenät. Ne täydelliset kasvot, söpöt piirteet ja hauskat ilmeet nukkuessa. Ne äitien hymyt ja kiitokset, luottamuksen osoittaminen sekä osallistuvat ja hoivaavat isät. Kanslian seinällä piirtyy synnytyssalista sydänkäyrää ja mietin, miltä tuntuisi olla siellä. Osastolla on vielä niin turvallista ja rauhallista olla. Vielä minäkin tulen olemaan salissa, opiskelijana ja joskus kätilönä! Nyt osastolla on pieniä ihmisen alkuja minun tekemissä kapaloissa. Minun sydän läikkyen ja itseeni luottaen.

#lapsistailaa

IMG_7947

Minutkin haastettiin YLE 1:n Puoli seitsemän -ohjelman toimesta #lapsistailaa haasteeseen! Haasteen ideana on, että lapsi saa valita päivän asun ja siitä otetaan kuva. Haaste pyöri Instagramissa ja blogeissa. Itsekin jaoin kuvani Instagramissa, @eevisydamenasialla. Päivän asuni valitsi eskarilainen Mimmi. Tyttö pääsi myös kameran puikkoihin!

Minun piti jo eilen osallistua, mutta meillä oli pieni täiepisodi (tarhassa oli "täitä liikkeellä" teksti ilmoitustaululla, olin löytäväni tytön päästä saivareen ja loput on historiaa..). Tänään sitten toisen harkkapäiväni jälkeen Mimmi pääsi lopulta valitsemaan oloasun minulle. Ja aika räväkän asun tyttö minulle valitsikin. Päälleni päätyi Marimekon alelöytö sekä H&M:n printtipöksyt. Sukat ovat yhtä räväkät myös, mutta kuvaajan visioon ei kuulunut sukkien näkyminen.

Voisin useamminkin antaa lapseni valita minulle vaatteet.. Pienellä varauksella ehkä..

Mitä te tykkäätte 6-vuotiaan asuvalinnasta?

"Äiti, perkele!" ja muita lasten suusta kuultuja

 

Olen Facebookissa juuri se äiti, joka päivittää lastensa sanomisiaan julkisesti. Mutta tottakai siksi, että mielestäni lapseni ovat hauskoja ja nasevia laukomaan juttujaan minulle. Halusinkin koota tänne muutamia Face-päivityksiäni ja jakaa lasteni sanomisia myös teille! Mummillani oli tapana kirjoittaa pieneen kirjaan ylös hauskoja juttuja minun suustani, minun pieni kirjani on Facebookin seinä.

 

Hain lapset tarhasta. Tuisku juoksi kovaa vauhtia minua vastaan huutaen täysillä: "ÄITI, PERKELE!". Tarhantädin ilme priceless, minä purskahdin täyteen nauruun.


---


Kuultu lastenhuoneesta Tuiskun suusta: "Minä teen jotain muuta, kun mun muna ei tottele. Kaikki (tarrat) ei pysy munassa!


---


Mimmi on nyt ensimmäistä kertaa bussilla matkalla yksin Kotkaan. Monet suukot ja halit vaihdettiin, bussikuskia priiffattiin ja takana istuva täti lupasi pitää tytöstä huolta. Äiti jännitti rutosti enemmän, vatsaa väänsi ja kyyneleitä pidättelin. Mimmi oli vaan, että "moro!"


---


Meillä kävi tässä taannoin ystävä kylässä uuden poikaystävän kanssa. Myöhemmin juteltiin ruokapöydässä Mimmin kanssa, että mikä poikaystävä on. Tulimme tulokseen, ettei sellainen ole ihan pelkkä ystävä ja että poikaystävästä tykätään ihan tosi paljon. Mimmi sitten päätti heittää mulle kysymyksen: 


Mimmi: "Äiti, kuka sun poikaystävä on?" 
Minä: "Jaa.."
Tuisku: "Äiti, minä voin olla sinun poikaystävä!"
Minä: "Ai, tosi kiva. Ole vaan!"
Mimmi: "Hei, mäkin haluan olla äidin poikaystävä."
Tuisku: "Et sä voi olla. Minä olen."
Mimmi: "Sitten mä olen äidin tyttöystävä!"
Minä: "Sovitaan sitten näin."




Tänään poika- ja tyttöystäväni tulivat taas kotiin. Missäköhän olisin ilman noita kahta.


---


Yritä nyt opettaa lapset pois maalaismoodista. "Me mennään stadiin" "ai Snadistadiin?" "Äh, no Helsinkiin" ‪#‎stadi‬ vai ‪#‎hesa‬ ‪#‎juntit‬


---


Tänään ruokapöydässä Mimmin kanssa: 


"Äiti, mistä olet tätä ruokaa saanut?" 
"Ihan tein itse" 
"Ei, kun mistä oot tätä saanut. Tää on ihan tosi hyvää!" 
"Äiti teki sen ruoan ihan itse"
"Älä viitti, mistä sait nää ruoka-aineet?"
"Kaupasta"
"No jo on ihme. Tää on parasta ruokaa, mitä oot ikinä tehnyt. Eihän tässä ole sientä?"
"Ei, kultaseni (muuta kuin kolme herkkusientä)"
"Hyvä, en tykkää sienestä. Mutta tästä ruoasta tykkään. Hyvin tehty, äiti"


---


Mistä lie poikani on perinyt tuon dramaattisuutensa? Korjasin iltapalaa pois keittiössä, kun olohuoneesta kuului kova: "AI! ÄITIIII, TUU PUHALTAA! ÄKKIÄ!" "Miten kävi? Potkaisitko johonkin?" "Joo, potkaisin Rapuralliin" 


Rapuralli on siis yksi peli ja sen kotelo aika kevyttä pahvia..


---


Oh snap! Mulla on ollut tänään todella huonot hermot. Mimmi: "Äiti, miksi olet niin vihainen?" Minä: "Miksi te ette voi olla kiltisti?" Mimmi: "Joulu meni jo. Nyt on ihan eri asia"




---


Tuisku laulaa "muura-muura-hainen" heviversiolla. Aika mielenkiintoista kuunneltavaa 3-vuotiaan suusta.


---


eevi_sydamenasialla_loma9


beevi_sydamenasialla_lenkkarit (8)


Minkälaisia juttuja teidän lapset ovat päästäneet suusta?


Hauskaa sunnuntaita!



Onnellisuuskasvatus

 

Varmasti jokainen vanhempi haluaa, että omat lapset ovat onnellisia. Minäkään en halua mitään muuta, kuin että omat lapseni tuntisivat olonsa onnelliseksi, turvalliseksi ja rakastetuksi. Näitä asioita haluan itse korostaa omassa tavassani kasvattaa lapsia, perustella asioita sekä ohjata tekemään itse päätöksiä ja valintoja. Elämässä on toki muutkin asiat tärkeitä, kuten ystävät, läheiset, terveys, itsensä toteuttaminen, harrastukset, mielekäs vapaa-aika, oma koti, hyvä koulutus, työ, jne.. Niillä asioilla tässä yhteiskunnassa pysytään mukana. Mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin onni, olla onnellinen. Sen olen omassa elämässäni saanut huomata monta kertaa, että onni ei aina tule, jos vaan jää odottamaan. Oman onnen eteen on tehtävä töitä, valintoja sekä rohkeutta tehdä asioita oman onnellisuuden eteen. Joskus täytyy tehdä radikaaleja asioita, jotta olisi onnellinen. Kuten erota.

Mimmi, eskaria käyvä esikoiseni, on muutamia kertoja kysynyt minulta:


"Äiti, miksi te erositte isin kanssa?" 


Jokaisella kerralla olen vastannut:


"Koska joskus vanhemmat ovat onnellisempia, kun he eivät asu yhdessä. Se ei silti tarkoita, etteikö äiti ja isi rakastaisi teitä." 


Ja jokaisella kerralla tytön kysymys on aiheuttanut pienen piston sydämessäni. Lapsen kanssa erosta puhuminen on muutenkin vakava aihe, sitä ei saa sivuuttaa noin vain. Jokaisella kerralla Mimmi on ottanut vastaukseni vastaan, eikä hän ole kyseenalaistanut sitä. Kerran Mimmi jatkoi tähän: "Niin, kun sinä silloin vain itkit koko ajan", ja minä olen vastannut olevani paljon onnellisempi nyt. Olen perustellut eromme sillä, että se on ollut ratkaisu, joka on tehnyt ainakin minut onnellisemmaksi. Muutosta on puoli vuotta ja silti vasta tällä viikolla Mimmi kysyi taas samaa asiaa. Ja taas vastasin samalla tavalla.


Tällä vastauksellani haluan näyttää lapselleni, että elämässä on tärkeää saada olla onnellinen. Voi olla, että myöhemmällä iällä lapset sanovat, ettei muutto erilleen tehnyt heitä onnelliseksi. Voihan olla, että lapset tulevat vielä haastamaan minut tässä asiassa, voivat pitää minua itsekkäänä ja sanovat minun rikkoneen perheemme. Tai sitten voi olla, että joskus lapset sanovat minun tehneeni oikean ratkaisun. Tai he eivät sano mitään. Mutta minä seison nyt ja tulevaisuudessa saman vastauksen takana. Vaikka erossa onkin ollut kyse pääasiassa omasta hyvinvoinnista ja minun päätöksestäni, niin tarkoitus on ollut tehdä lapsetkin onnelliseksi.


Tulen aina tekemään päätöksiä sekä ratkaisuja, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään, vaan että he saisivat olla onnellisia. Ja minä haluan olla onnellinen. Käyn esimerkiksi töissä koulun ohella, jotta minulla olisi enemmän rahaa ostaa lapsille silloin tällöin jotain kivaa ja koska se tykkään tekemästäni työstä. Tietenkään en halua kasvattaa lapsia ajatukseen, että raha toisi onnea, mutta joskus on mukava hemmotella. Annan joskus lasten mennä käymään yökylässä mummiloissa, koska se tekee heidät onnelliseksi - niin mummit kuin lapsetkin. Annan lasten tulla aamuyöstä viereeni, vaikka tiedän nukkuvani sen jälkeen aina huonosti, mutta koska se tuo lapsille turvaa.


Tässä kodissa saa näyttää tunteita, niin hyviä kuin huonoja, niistä aina jutellaan ja joskus täytyy pyytää anteeksi omaa käyttäytymistä - niin äiti kuin lapset. Mutta se luo turvaa, että saa olla oma itsensä aina. Perustunne, jonka haluan lasteni tuntevan, on olla rakastettu, tuntea olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi. Vaikka arki on joskus hektistä, on kiire, väsynyt tai on paljon tekemistä, niin haluan lasten tietävän, että heillä on kaikki hyvin. Erosta ja sen aiheuttamista tunteista huolimatta haluan osoittaa, että on mahdollista olla onnellinen ja saada elämästä kaiken irti.


Kävin herättämässä tällä viikolla lapset tarhaan. Ensimmäinen asia, jonka 3-vuotias Tuisku sanoi herätessään oli, että hän halusi halin. Eikä mikään muu tässä elämässä tee minua onnellisemmaksi kuin kuulla tämä oman lapsen suusta. Parasta oli, kun Tuisku otti minut tiukkaan halaukseen ja hymyili sen jälkeen leveästi. Lapseni, olkaa onnellisia. Maailma on teille avoinna. Tehkää asioita, jotka tekevät teidät onnelliseksi. Äiti tekee kaikkensa, että te olisitte onnellisia.


eevi_sydamenasialla_oleonnellinen

ps. Tämä vanha kuva löytyi viime kesän kansiosta. Minulla ei ole mitään muistikuvaa kuvan ottamisesta. Siitä silti välittyi fiilis, että lapsilla on hyvä olla, sen hetken tilanteesta huolimatta. 

Entä jos en olekaan hyvä kätilö?

 

eevi_sydamenasialla_katilo3 eevi_sydamenasialla_katilo eevi_sydamenasialla_katilo2

Lapsivuodeharjoittelu alkaa ensi viikolla. Olen todellakin jo siinä vaiheessa opintojani, että pääsen hoitamaan tuoreita äitejä perheineen sekä heidän vastasyntyneitä. Menen oikeasti tulevana kätilönä osastolle, jossa pieniä nyyttejä tuhisee äitien vieressä. Minua jännittää. Ihan todella paljon vielä. Huomenna on viimeinen tentti ja sitten alkaa pieni hengähdystauko ennen viiden viikon harjoittelua. Olo on jännityksen lisäksi aika epätodellinen. Pääsen onneksi paikkaan, joka on edes jokseekin tuttu. Silti vatsapohjassa lentelee perhosia. Eniten pelottaa, että kaiken tämän opiskelun jälkeen en osaa mitään, en tiedä vastauksia kysymyksiin tai olen muuten vain aivan pihalla.

Niin, mitä jos en olekaan hyvä kätilö? Mitä jos astuessani lapsivuodeosastolle päästäni karkaa kaikki tieto imetysohjauksesta, vastasyntyneen ja äidin tarkkailusta, kohdun painamisesta ja kotihoito-ohjeista. Entäs jos en olekaan hyvä missään? En ensinnäkään halua olla pettymys itselleni, mutta en myöskään osastolle sekä harjoittelun ohjaajilleni. Entä jos tyrin niin pahasti, että voin sanoa hyvästi mahdolliselle keikkapaikalle - tai työpaikalle? Mutta miksi minä niin jännitän?

Kätilön työ vaatii hyvän teoriatiedon lisäksi kokemusta. Valmistumiseni jälkeen olen aivan vihreä. Minulla on vain kokemukseni harjoitteluista sekä koulusta saamani teoriatieto. Ei yhtään mitään muuta. Ja siinä sitten pitäisi olla jo valmis kentälle. Kätilön työ on jatkuvaa oppimista, itsensä kehittämistä sekä oman työnsä kriittistä tarkastelua. Olen puolessa välissä opintojani, joten aikaa on vielä paljon ja samalla niin vähän.

Minulla tulee olemaan vastuu vastasyntyneen sekä synnyttäneen äidin hoitotyöstä! Koulussa käydyt asiat niin säännöllisestä lapsivuodeajasta kuin vastasyntyneen elvytyksestä vilisevät päässäni. On niin paljon hyvää ja ihanaa lapsivuodeajassa, mutta on myös niin paljon, mikä voi mennä vikaa. Niiden asioiden tunnistaminen tulee vielä olemaan minun vastuullani. Onneksi on kokeneita kollegoita ja työyhteisö lähellä, mutta minulla täytyy soida hälytyskellot tietyissä tilanteissa ja minun tulee osata toimia sen mukaisesti. Ja se minua jännittää.

Ennen jokaista harjoittelua minua on jännittänyt. Ja jokainen harjoitteluni on mennyt hyvin. Nyt on kuitenkin kyse niin isoista asioista, jossa minun täytyy oikeasti jo osata asioita. Enää ei olla ensimmäisissä sairaanhoitajaopintojen harjoitteluissa, jossa saakin olla tietämätön ja nostaa kädet pystyyn. Tottakai nytkin tulen olemaan opiskelija, mutta nyt on kyse alasta, jota opiskelen ja josta tulee tuleva ammattini. Kaiken tämän keskellä olen ollut lasten kanssa sekä tehnyt töitä. Tuleva lapsivapaaviikonloppu tulee aivan tarpeeseen, sillä viimeinen yö ennen harjoittelun aamua tulee olemaan varmasti todella kuumottava. Sinnekö minun pitäisi todella mennä, pukea hoitajan vaatteet päälle, työkengät pistää jalkaan ja kätilöopiskelijan-nimikyltti näkyville.

Halun niin kovasti olla tässä hyvä. Haluan olla hyvä kätilö.