Kukaan ei kertonut..

 

Lapsivuodeharjoittelun kolmas viikko loppui eilen. Harjoittelua on jäljellä enää kaksi viikkoa. Tässä sitä taas ollaan ihmettelemässä kuinka harjoittelun loppu on lähempänä kuin sen alku. Olen tähän asti tykännyt paljon tästä harjoittelusta, vastasyntyneiden kanssa puljaamisesta, perheiden kanssa työskentelmisestä sekä ohjaamisesta ja uuden elämän ihmettelemisestä. Tunnelma lapsivuodeosastolla on jotenkin aina maaginen. Siitä ei pääse mihinkään.

Mitä pidemmälle harjoittelu on mennyt, niin olen saanut olla osastolla sitä itsenäisempi: olen saanut suunnitella ja päättää päivän kulkua, olen vastannut kelloihin, ohjannut imetyksessä, auttanut navan puhdistuksessa, vaihtanut tuoreiden isien ja äitien kanssa vaippaa ja antanut itse kotihoito-ohjeita. Olen saanut todistaa tuoreiden perheiden muodostumista, sitä iloa ja rakastumista uuteen elämään. Olen saanut olla yksin kätilönä pediatrin kanssa kotiinlähtötarkastuksessa, olen ottanut kontrolleja vastasyntyneiltä ja painanut kohtuja. Olen saanut tehdä kaikkea itsenäisesti, joka on tuntunut todella hyvältä. Olen ottanut vastuuta ja joutunut pähkäilemään, miten kannattaa päivä rakentaa. Harjoittelu sujuu siis hyvin, aikalailla jo itsenäisesti ja itseensä luottaen.

Eilen oli kuitenkin poikkeuksellinen päivä. Sisälläni tapahtui jotain, joka herätteli ja sai minut pysähtymään. Lopulta se sai jatkamaan eteenpäin aivan uudella palolla. Vaikka tämä harjoittelu on tähän astisista paras, niin se jokin on jäänyt puuttumaan. En edes tajunnut sitä kuin vasta eilen. Kun poljin eilen kotiin työpäivän jälkeen, niin minulla oli ristiriitainen olo. Olo oli samalla todella mahtava, mutta se oli myös surullinen. Kun hain opiskelemaan kätilöksi, niin olin varma, että synnärikätilö minusta tulee. Se oli päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös, että minusta voisi olla kohtaamaan vaikeita ja surullisiakin asioita. No, vähänpä minä tiesin.

Kun ensimmäistä kertaa kohtaa vaikean asian, ei siihen ole osannut varautua. Sitä on voinut ajatella ja miettiä, kuinka reagoi, mutta ei sitä oikeasti tiedä mitä tulee tapahtumaan. Koulussa näitä asioita ei käydä läpi oppikirjoissa. Niistä voidaan keskustella ja jakaa kokemuksia toisten kesken. Mutta todellisuus on aina eri. Pidän itseäni vahvana kohtaamaan kipeitä asioita ja haluan päästä tekemisiin tämän työn varjopuolien kanssa, jotta pääsen näkemään, pystynkö oikeasti siihen. Sain eilen pienen ensikosketuksen, hipaisun kätilötyön surulliseen puoleen. Ja selvisin siitä. Aluksi se pysäytti, aivan kuin verenkierto olisi hetkeksi pysähtynyt. Mutta se todisti minulle, että minusta oikeasti voi olla tähän. Minulle tuli ristiriitainen olo: hyvä olo siitä, että selvisin, mutta surullinen olo, koska se oli todellisuutta, toisen kohtalo.

Kukaan ei kertonut, että saman päivän aikana voi kokea tässä työssä paljon tunteita. Sitä täytyy nopeassakin ajassa vaihtaa moodi toiseen. Aina ei saa näyttää omia ajatuksia tai tunteita. Sitä voi käydä sellaisen tunneskaalan läpi yhdessä vuorossa. Sitä on juuri tullut yhdestä tilanteesta toiseen ja oma pää täytyy pystyä pitämään viileänä. Ja sitten on se oma todellisuuskin, elämä työn ulkopuolella.

Eilinen oli kuitenkin paras päivä. Se osoitti minulle kätilötyön monet kasvot ja sen, että tätä työtä haluan tehdä. Kai minä jotenkin kasvoin eilen, ainakin ihan vähän. Työn surullisesta puolesta huolimatta tässä on niin paljon hyvääkin. Parempaa tunnetta ei olekaan, kun saa todistaa uuden elämän syntymän ja pitää aivan tuoretta vastasyntynyttä sylissä. Se, kun saa pienen nyytin kanssa ihmetellä ympärillensä, jutella ja ihastella pienia piirteitä. Tai se, kun olet tehnyt omasta mielestäsi ihan pienen palveluksen, mutta se on tuntunut toisesta suurelta avulta. Työpäivän päätteeksi paras kiitos on onnellisen perheen kiitos: "Olet ollut tänään korvaamaton apu, olet aivan oikealla alalla!"

Kaikkea tätä yhdessä vuorossa..

5 kommenttia

  1. Mulla oli vuosi sitten keväällä vähän vastaava kokemus yhdestä päivästä. Samassa vuorossa niin iloisia juttuja kuin todella, todella surullisia. Edelleen se päivä palaa mieleen ja kokemuksesta teki ehkä entistäkin voimakkaamman se fakta, että olin itsekin raskaana. Onneksi siinä vuorossa mulla oli tosi hyvä kätilö ohjaajana. Kiva kuulla että viihdyt, tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  2. Kun on "ihmistyössä", kokee väistämättä päivän aikana tunteita laidasta laitaan. Siihen auttaa työnohjaus (onko kätilöillä sellaista?), kollegoiden tuki ja omasta jaksamisesta huolehtiminen. Vaikka kuinka ajattelisi olevansa vahva, jokaikinen auttamistyöntekijä liikuttuu, kuormittuu ja väsyy. Vaikka ei mitään dramaattista työssä kohtaisikaan. Ja se on äärimmäisen tärkeää tiedostaa ja hyväksyä. Ja antaa itselleen välillä lupa olla väsynyt! Työ opettaa pysymään nöyränä :) Olen itse psykologi ja kantapään kautta oppinut tämän. Kätilötyö on ihanaa ja arvokasta työtä, mutta muista pitää huolta itsestäsi. Kenenkään ei tarvitse olla supernainen! Ihanaa kevättä sulle :)

    VastaaPoista
  3. Haluaisin tietää, onko kätilönä vaikea olla synnytyksessä mukana, kun vieras perhe kokee suuria tunteita? Onko olo ulkopuolinen, tai onko vaikea katsoa uutta vauvaa, jos itsellä on vauvakuume ja uutta ei ole tulossa? Kuinka paljon siis oma olo heijastuu työhön?

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Kaislakerttu! Tulen kirjoittamaan tästä oman postauksen siirron jälkeen! ;)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!