"Äiti, miksi me ei voida saada koiraa?"

Mimmi haluaisi koiran tai kissan lemmikiksi. Toisena päivänä haluttua kamaa on kultakala tai kani. Joskus marsu tai papukaija. Mutta koiran tyttö haluaisi kaikkein eniten. Ja ymmärrän kyllä, olihan minulla lapsuudenkodissani kissoja. Olen saanut kokea sen, jota tyttöni niin kovasti haluaisi kokea myös. Oman kissani nimi oli Rosita - aluksi. Sitten äitini täräytti, että tytöksi luultu kissani omistaa karvojen seassa kulkuset ja pallien leikkaamisen jälkeen kissani nimi muuttui Rusinaksi.

Minusta olisi ihana tarjota lapsilleni elämys omasta lemmikistä. Varmasti monella, kuten itsellänikin, on ihania muistoja omasta lemmikistä. Tunneside lemmikkiin on vahva ja aivan omaa luokkaansa. Oli ihana mennä kotiin, kun tiesi, että joku odottaa siellä minua. Parasta oli, kun oma kissa kiipesi syliin kehräämään ja nukahti siihen. On ollut ilo pitää omaa kissaa, jutella sille ja leikittää. Oma lemmikki on osa perhettä. Yksi arpikin on vielä muistuttamassa Rusinasta, kun hän kerrän juoksi täysillä rintalastani yli.

Mutta, meille ei vaan ole tulossa koiraa, kissaa, kalaa, marsua tai pihamaalta tongittua leppäkerttua. Siihen hommaan en ryhdy, en suostu, enkä kykene. Aivan ensimmäinen ajatus lemmikistä on siihen sitoutuminen. Aina täytyy miettiä sitä, että kotona täytyy käydä säännöllisin väliajoin, syöttää ja ulkoiluttaa. Täytyy pitää seuraa, kouluttaa ja rokottaa. Enää ei voi tehdä extempore reissuja, olla pitkään poissa kotoa tai lähteä noin vain jonnekin kylään. Ja saahan lemmikkiin kulutettua sitä rahaakin.

Vaikka olen itse saanut kokea oman lemmikin ja sen tuoman ilon, niin tähän elämäntilanteeseen sekä aikatauluun lemmikki ei mahdu. Ja onhan se ikävää, kun joutuu lapselta sen kieltämään. Ei kauheasti lämmitä, kun heitän takaisin: "Otat sitten, kun olet tarpeeksi vanha huolehtimaan siitä itse". Totuushan se kuitenkin on, että niin kauan, kun lemmikki tulisi olemaan suurimmaksi osaksi minun vastuullani, sellaista ei hankita. Selitän Mimmille, ettei tähän meidän asuntoon edes saa ottaa lemmikkiä ja kuinka se vaatisi paljon järjestelyjä. Mimmihän lupaa hoitaa itse koirastaan, johon ei voi kuin vastata halauksella ja pahoittelemalla.

Enkä nyt tietenkään voi sanoa "ei ikinä", mutta tiedän itsestäni, että lemmikki toisi vain enemmän stressiä kuin sitä iloa ja elämää perheeseen. Isoin sitoumus elämässäni omien lasten lisäksi on se, että pyrin käymään suht säännöllisesti kampaajalla, katsomaan sähköpostini ja syömään jotain muutakin, kuin pelkkää Ben&Jerry'sin Peanut butter -jäätelöä.

eevi_sydamenasialla_koira2 eevi_sydamenasialla_koira4 eevi_sydamenasialla_koira eevi_sydamenasialla_koira3

Kuvissa komeilee ystäväpariskuntani uusin perheenjäsen, Lilah. Aikamoinen sydäntenmurskaaja, sillä tämä kissaihminen lässytti kuin viimeistä päivää! Kohta täytyy taas päästä rapsuttamaan tätä pienokaista. Lapset mukaan, niin saavat lieventää koirakuumettaan.

3 kommenttia

  1. Kysele kavereilta, jos jonkun koira tarttisi kaveria joskus. Itse olen koiran kanssa yksin, mikä myös on rankkaa aikataulujen puristuksessa, ja on ihan taivaallista kun se joskus lähtee jonkun lapsiperheen tai naapurin luo vaikka pariksikin tunniksi. Lapset kiintyvät tosi äkkiä vieraaseenkin koiraan just sopivan verran - niin, että kyselevät, milloin saisivat hoitaa, mutta kuitenkin niin, että koiran ei tartte olla koko aikaa siinä.

    VastaaPoista
  2. Hyvä idea. Tuossahan on yhden kaverin koira, joka saa vaan ensin vähän kasvaa. Joskus olisi hauska ottaa hoitoon koira. :-) Sittenhän ne lapset näkisi, mitä se oikeasti on!

    VastaaPoista
  3. Meikäläinen vinkui lapsena koiraa, mutta sain hamsterin. Se on ihan mahtava lemmikki lapselle helppo ja selviää hengissä viikonloppureissujen yli :-)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!