Suomen korkein benji!









Hullu olin ja menin lupaamaan Annan ja Henkan luona uudenvuodenlupauksissani, että hyppään benjihypyn. Ja olin niin hullu ja menin toteuttamaan sen! Ja kun minä johonkin ryhdyn, niin sitten kans tehdään kunnolla. Koska Meripäivillä hyppääminen jäi, päätin suunnata Kaivopuistoon ja hypätä samantien Suomen korkeimman benjin, 150 metristä. Normaalisti benjihyppy on n. 50 metriä.

Sain itseni aika tärinöihin jo lukiessani hypyn järjestäjien, Sky breakersien nettisivuja. Hypyssä tulisi olemaan täysin vapaata pudotusta 50 metriä, vauhtia olisi n. 120 km/h ja ensimmäisen pompun aikana vauhtia riittää vielä 80 km/h ylöspäin. Olin aivan varma, että minulta joko irtoaisi naama hypyn aikana tai vaan kuolisin. Silti hyppy oli toteuttava, sillä olen jo kauan haaveillut benjihypystä.

Hyppypäivänä jännitin niin pirusti. Olin sopinut ystävän kanssa, että hän tulee mukaan ja ikuistaa hypyn. Tai ottaa omaisuuteni haltuun, jos saisinkin vähän liian kylmää kyytiä. Matkalla jännitys vähän lieventyi, mutta ostaessani pääsylippua alkoi polvet tutista. Samantien se olikin menoa, sillä hyppypaikka oli vapaana.

"Mennään laittamaan valjaat päälle" 
"Mitä, ai nyt vai?"

Nopeasti minulle laitettiinkin jo varusteita päälle. Sky breakersin porukka tuntui olevan todella mukavia. Kaikki meni rutiinilla. Niin rutiinilla, että ehtivät kiusoitella valjaiden pukemisen lomassa. Seuraavaksi minun pitikin jo hypätä korin kyytiin. En muista matkasta ylöspäin muuta kuin jännityksen sekä kauhun tunteen. Painoin itseni koria vasten, sillä minun tuli vain pitää kiinni reunoista, eikä edessäni ollut muuta kuin hyppy tuntemattomaan. Katsoin kerran ylös ja alas ja mietin, kuinka helkkarin pitkä matka 150 metriä voi olla. Kai me siinä samalla juteltiinkin, mutta en muista, että mistä. Suomenlinna näkyi takanani hyvin pienenä ja Helsinki siinti edessäni. 

Ylhäällä ei paljoa aikailtu. Minun kuulemma tulisi hypätä heti, kun on laskettu kolmeen, muuten hyppääminen olisi vaikeampaa. Irrotin käskystä otteeni, mutta jalat eivät liikkuneet mihinkään. Kiljuin ja mumisin jotain, että: "ei saatana". Lopulta toinen takanani sanoi: "auta vähän", johon muistan huutaneeni: "TYÖNNÄ!"

Ja niin minut työnnettiin alas. Kiljuin kuin mikäkin. Nyt vain hurmiosta. On aivan mahtava fiilis vain tippua, pompahtaa takaisin ylöspäin ja taas tippua. Adrenaliiniryöppy on aivan sanoinkuvaamaton. Sen tiedän, että hyppy oli yksi parhaimmista kokemuksista koskaan. Laskeuduttuani lautalle takaisin taisin vain tokaista, että voisin jäädä siihen kuolemaan. 

Benjihyppy on aivan mieletön kokemus. Itsensä ylittämisen tunne on uskomaton. Kun pelkää jotain todella paljon ja ylittää ne pelot, tuntee itsensä ihan supernaiseksi. Tärisin, nauroin ja höpötin kaikkea hypyn jälkeen. Joku nainen tuli juttelemaan minulle hyppyni jälkeen ja kiittämään, että huusin niin kovaa. Edelliset hyppääjät olivat kai olleet kovin vaisuja. Kyllä Kaivopuisto raikui, kun tämä likka hyppäsi. 

Hypätkää hyvät ihmiset, tehdää jotain hullua. Tulen itse ainakin hyppäämään uudestaan, ei sitä tunnetta saa millään muulla tavalla!


Seitsemän vuoden matka

Yli seitsemän vuoden tapahtumat tuntuvat kaukaisilta. Mutta sieltä se meidän yhteinen matka lähti. Erään koulupäivän päätteeksi painuin raskaustestin kanssa kotini kylpyhuoneeseen. Sinne jäinkin toviksi, pidemmäksi aikaa kuin olin alunperin suunnitellut. Istuin lattialla ja itkin, kun testi näytti positiivista. Minä olin tulossa äidiksi, vaikka olin vasta 18-vuotias. Seurahuoneella vietettyjen iltojen krapula-aamut vaihtuivat raskauspahoinvointiin, aamupalaksi tuli kaurapuuro, illalla nukuin jo Salkkareiden aikaan, päättömän shoppailun tilalle tulivat äitiysvaatteet ja lastenvaatekirppiskierrokset sekä se nuoren huolettoman elämä täytyi muuttua vastuuseen toisesta elämästä. Osa muutoksesta tuli tapahtua salamannopeasti ja loput hiljalleen yhdeksässä kuukaudessa.

Seitsemästä vuodesta voisi kirjoittaa paljon. Alun epävarmuus ja pelko siitä, että minut tuomitaan ikäni takia on nyt hatara muisto vain. Kun ensimmäisen kerran uskalsin lähteä äiti-lapsikerhoon tytön kanssa, uskalsin lähteä uudestaankin. Siellä istuin nuorena äitinä niiden omakotitalon omistajien, minua kymmenisen vuotta vanhempien, uraputkea tehneiden äitien kanssa juoden kahvia. Minulla oli uunituoreet parturi-kampaajan paperit, työkokemusta ei juuri lainkaan, ei sormusta sormessa tai tietoa tulevaisuuden suunnitelmista. Minulla oli kuitenkin yhteistä heidän kanssaan äitiys ja se, että halusin olla paras mahdollinen äiti omasta taustastani huolimatta.

Halusin näyttää tyttärelleni, että minusta on mihin vain ikinä haluan. Ja tottakai halusin näyttää muillekin, että minä en toimettomaksi aio jäädä. Halusin tarjota lapselleni kaiken mahdollisen. Niin tuli ylioppilaslakki ja lopulta pääsy ammattikorkeakouluun. Tyttö tietää hyvin, että äidille on tärkeää käydä koulussa sekä töissä. Haluan näyttää, että teen kaikkeni paremman elämän eteen. Toivon, että isoin asia jonka voin lapsilleni opettaa, on omien unelmien sekä onnellisuuden tavoitteleminen.

Raskausaikana olin aivan varma, että meillä tultaisiin käyttämään vain kestovaippoja, nukuttaisiin omassa sängyssä alusta alkaen ja opettelisin leipomaan pullaa. Kun heinäkuisena aamuna tunsin ensimmäiset supistukset ja laskin niitä Harry Potterin Azkabanin vankia katsoen, kaikki muuttui. Minusta oli tulossa konkreettisesti äiti. Lähdimme sairaalaan tietämättöminä tulevasta, luottaen siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Ja menihän se. Samana heinäkuun iltana Jurassic Parkin pyöriessä taustalla sain hänet syliini. Siitä se todellinen matka alkoi. Kestovaippoja kokeiltiin huonolla menestyksellä, nukuimme kaikki samassa sängyssä ja pullaa opin vasta vuosien jälkeen leipomaan. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on aina ollut se, että olisin mahdollisimman hyvä äiti - juuri tälläisenä kuin olen.

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Nyt minä olen 26-vuotias, tulevan ekaluokkalaisen äiti. Tämä tuntuu eräänlaiselta muutosvaiheelta, todella suurelta sellaiselta. Koulutien alkuun on enää muutama viikko, napanuoraa on pidennettävä ja minun on uskallettava päästää lapseni maailmalle. Nämä ovat asioita, joista oltaisiin voitu varoittaa perhevalmennuksessa. Se, että lapseni tulee oikeasti kasvamaan itsenäiseksi ihmiseksi. Tuleva syksy pelottaa, aivan todella paljon. Kaikki tulee menemään hyvin, siihen luotan. Silti oman lapsen ensimmäinen kouluvuosi on niin jännittävä, että vatsanpohjasta ottaa ja kyyneleet nousevat silmiin, kun kuvittelen lapseni kävelevän yksin koulumatkan.

Viime viikonloppuna vietimme synttärijuhlia läheisten kanssa. Mimmi sai kutsua ystäviään luoksensa. On todella ihana nähdä, että hänellä on ystäviä, joiden kanssa jakaa rikas mielikuvitus, nauraa ja elää pienen tytön elämää.










Tulevia vuosia yhdessä odottaen. Niin on tyttö kuin äitinsä. Mimmi on temperamenttinen, sosiaalinen, avoin ja iloinen. Fiksu likka kuin mikä, oivaltava ja pikkuveljen sankari. Äidin esikoinen. Minun oma kulta. Tiedän, että hän tulee pärjäämään nyt kuin tulevaisuudessakin!


Täl ja tois pual jokke









Olen tänä kesänä tehnyt kaksi reissua Turkuun. Tässä muutama kuva ensimmäiseltä reissulta. Jokainen kaupunki on kesäisin kaunis. Turku on yksi lemppareistani!



Vapaapäivän piilopaikka

















Edellisiltana tehdyllä päätöksellä istuin lasteni kanssa tutun keittiönpöydän ääreen. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja monta kertaa päivässä poriseva kahvipannu on täynnä tuoretta kahvia. Otan kahviini maitoa, kuten aina. Ulkona on juuri satanut, mutta nyt ikkunoista tulvii auringonvaloa. Entisestä kammarista, joka on nykyisin lastenhuone, kuuluu ääntä. Poika on löytänyt koskettimet ja tyttö penkoo laatikoita. Itse istun keittönpöydän ääreen sille samalle paikalle, jossa istun joka kerta. Jostain valokuva-albumista löytyy kuva saman pöydän äärestä, jossa istun juuri siinä samalla paikalla. Se on ollut aina minun paikkani.

Kesää ei tästä kesästä oikein tullut. Vapaapäiviäkin tuntuu välillä olevan vähän. Useasti ei jaksa lasten kanssa työputkien välissä liikkua. Se on silkkaa laiskuutta ja sitä, että vapaapäiviäni en tahdo aikatauluttaa. Tiedän, etten ole kovin aktiivinen ja järjestä päiviäni täyteen tekemistä. Mutta välillä vaan täytyy ajelehtia ja päättää spontaanisti lähtevänsä päiväreissulle. Helpompaa olisi, jos asuisin läheisteni sekä ystävien kanssa samalla paikkakunnalla. Mutta kun edellisiltana tulee tunne, että nyt me lähdetään, niin sitten se on mentävä. Tämän vapaapäivän halusin pyhittää mammalleni.

Sen keittiönpöydän ääressä olen viettänyt monet lapsuudenpäivät, syönyt tutulla ohjeella tehtyä pannaria, kuullut kuinka minun pitäisi syödä enemmän ja vastannut moniin kysymyksiin. Käyn taas läpi lasten kuulumiset, koulu- ja työasiat, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ja ne haaveet sekä unelmat. Jotenkin tämän pöydän ääressä en osaa valehdella, en esittää. Jatkamme juttua aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Vaikka aikaa olisikin välissä pitkältikin, niin olen kyläillyt tässä talossa 26 vuotta. Kerron tunteeni ja odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tuntuu, että rinta halkeaa ja henki salpautuu siitä kaikesta. Kahvikuppi laskeutuu ja vanhoille kasvoille nousee hymy. Koska kuka muu voisi ymmärtää paremmin kuin hän, joka on nähnyt elämää monet vuosikymmenet.

Tämä keittiönpöytä ja kaikki sen ympärillä on vapaapäiväni piilopaikka. Paikka, jossa ajankululla ei ole merkitystä ja jossa on lupa välillä makoilla sohvalla tai syödä itsensä kerta toisensa jälkeen täyteen pannareilla. Vapaapäivämme oli paras aikoihin.

Pitäisikö vielä katsoa korteista, isäni äiti huikkaa ennen lähtöä. Ei tarvitse, kyllä rinnassa oleva tunne tietää. Nyt vain odotan.


Jo vuodesta 2011

Täällä sitä taas ollaan, takaisin omalla alustalla. Kolme kuukautta tätä jo odotettiin ja vihdoin voin sanoa: oma koti kullan kallis. Ja kuten blogin ulkoasusta huomaa, on blogini mukana Lumoblogit-yhteisössä, jota olen ollut mukana luomassa alusta asti. Haluan toivottaa lukijani tervetulleiksi uuteen osoitteeseen ja kiittää kärsivällisyydestä, sillä blogini on viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa viime kuukaudet.

Ennen kuin käyn läpi siirtymistä takaisin juurilleen, palataan blogin alkuun. Sydämen asialla -blogi on saanut alkunsa vuoden 2011 elokuussa. Odotin toista lasta, vietin päivät kotona 3-vuotiaan Mimmi-tyttöni kanssa, olin juuri keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, olin valmistunut ennen Mimmin syntymää parturi-kampaajaksi ja haaveilin kätilön ammatista. Asuin toisella paikkakunnalla, olin menossa naimisiin ja elämä tuntui hyvältä. Luin illat blogeja ja mietin, pitäisikö minunkin kokeilla, Pääasiassa lueskelin nykyisen kummipoikani äidin, Annan Lapsellista-blogia.

Päätös oman blogin aloittamisesta tuli lopulta nopeasti. Tuntui, että illat tarvitsin jotain tekemistä ja kirjoittaminen oli aina ollut minusta kivaa. Alkuajat blogin kanssa oli oman linjan hakemista. Oman elämän jakaminen julkisesti tottakai jännitti, joten aluksi blogi oli aikamoista sillisalaattia - mm. raskautta, äitiyttä sekä käsitöitä (joita en oikeasti osaa tehdä). Ehkä joku muistaakin, että blogin nimi oli ennen Muumitalossa ja kirjoitin nimimerkkillä Pikky-Myy. Eevi-nimimerkkiä aloin käyttämään vuoden 2012 tammikuussa, kun blogin nimi muuttui saman vuoden maaliskuussa. Omat kasvoni paljastin blogissa lopulta saman vuoden marraskuussa.

Olen vuosien varrella huomannut, että blogi elää sekä muuttuu sen mukaan, mikä elämäntilanne on. Vuodesta 2011 vuoteen 2015 on ehtinyt niin blogissa kuin elämässä sen takana tapahtua paljon. Olen saanut toisen lapsen, muuttanut tuntemattomalle paikkakunnalle, aloittanut kätilöopinnot, aloittanut työt, mennyt naimisiin ja eronnut sekä muuttanut lasten kanssa omaan kotiin.

Nyt minulla on syksyllä ensimmäisen luokkansa aloittava tyttö sekä 3,5-vuotias poika. Tyttöni kulkee blogissa edelleen nimellä Mimmi ja pojan bloginimi on Tuisku. Minä olen edelleen bloginimeltäni Eevi, vaikka oikea nimeni on muutamaan otteeseen perheaiheisessa lehdessä mainittukin kasvojeni kera. Kätilöopintoni ovat puolessa välissä, olen ollut hyvän aikaa töissä aina kun mahdollista ja yritän saada lapsilleni rakennettua parasta mahdollista elämää.

Blogin linja on tällä hetkellä kätilöopinnoissa, äitiydessä ja elämän pienien hetkien jakamisessa. Kirjoittaminen on minulle edelleen tärkeää, vaikka elämäntilanteen ajoittaisen hektisyyden takia ei aina vain ehdi. Blogin pitäminen silti on minulla tavoitteena, varsinkin, kun olen taas takaisin juurillani. Blogin aloittamisen jälkeen olen innostunut myös valokuvaamisesta ja hiljattain hankin uuden järjestelmäkameran, Olympuksen OM-D E-M10:n.

Mutta palataan takaisin siihen, miksi olen taas tässä, omalla tontilla. Kun huhtikuussa 2014 siirryin Kaksplussan perheblogeihin kirjoittamaan blogiani, olin haltioissani. Suuren lehtitalon alla portaalibloggaajana oleminen tuntui todella hyvältä. Luotto oman blogin sisältöön ja taitoon kirjoittaa tottakai vahvistui. Tuli fiilis, että jos minut sinne halutaan ottaa joukkoon, niin jotain minussa on. Tietenkin lukijoiden antama palaute on ollut suurin ja se tärkein motivaattori sekä todiste siitä, että haluan jatkaa kirjoittamista. Kirjoittaminen jatkui mielestäni hyvin Kaksplussan alla, sain uusia lukijoita ja itsevarmuutta bloggaamiseen.

Blogi eli sen mukaan, miten oman elämän kiireiltä ehdin ja jaksoin. Jossain kohtaa talvella tuli fiilis, ettei ehkä tämä ollutkaan minun paikkani. Kaksplussan blogit vaihtuivat, tuli uusi blogiyhteisö ja oma fiilis ja kaipaus johonkin muualle kasvoi sen mukana. Päätös lähteä tuli reilu kolme kuukautta sitten, vaikka ajatus oli kytenytkin pidemmän aikaa. Blogin kannalta päätös palata takaisin itsenäiseksi bloggaajaksi on ollut paras ikinä. Varsinkin, kun olen saanut olla luomassa jotain uutta, inspiroivaa ja upeaa blogiyhteisöä.

Olen siis ollut alusta alkaen mukana Lumoblogien takana. Yksinkertaisuudessaan Lumoblogit on yhteisö, joka kerää alleen joukon upeita itsenäisiä bloggaajia. Lumoblogit eivät tuota voittoa. Yhteisö ei maksa palkkaa kenellekkään tai saa rahaa mistään. Jokainen on itsenäinen bloggaaja, joka on voinut itsenäisesti tehdä sopimuksia erilaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Itse olen esimerkiksi päättänyt alkaa siitä, ettei blogissani ole yhtäkään mainosta. Jos sellaisia tulisi, valitsisin ne tietenkin tarkkaan ja harkiten, itse verot niistä maksaen.

Olemme yhteisön sisällä käyttäneet paljon aikaa yötä myöten ideoiden ja hiljalleen rakentaen etusivua, ulkonäköä ja koko Lumoblogeja. Me yhdessä päätämme, minkälaisia muutoksia tai uudistuksia tulisi tehdä. Tärkeää on lukijoiden antama palaute, jotta voimme kehittää etusivuamme juuri teitä lukijoita varten. Yhteisön takaa löytyy aikamoisia taikureita ja fiksuja naisia, joista jokainen tuo yhteisöön oman panostuksensa Lumoblogien hyväksi.

Suurin kiitos kuuluu Lapsellista-blogin Annalle, joka pisti ajatuksen omasta yhteisöstä liikkeelle sekä tehokkaille naisille, Annukalle, Paulalle, Sallalle, Annalle, AC:lle, JeninalleNoralle ja Mirkalle, sekä taustatukena olevalle Henkalle, joiden kanssa on ollut ilo saada Lumoblogit keskustelutasolta konkreettisesti omaksi blogiyhteisöksi. Erityiskiitos kuuluu kuitenkin Jonnalle, jota ilman en olisi koskaan saanut blogiani siirrettyä takaisin tähän osoitteeseen - tai jonka korvaamaton apu koodaamisessa yhteisön hyväksi on niin suuri, ettei sanoja aina löydy.

Lumoblogeihin on aloittamisen jälkeen liittynyt loistavia blogeja, jotka kaikki löydät osoitteesta:


Tervetuloa siis seuraamaan Sydämen asialla -blogiani, joka antaa pienen pintaraapaisun yhden naisen elämästä tekstillä ja kameraan ikuistetuilla kuvilla.

ps. Pastellipisaroita-blogin AC on avannut tarkemmin Lumoblogien ajatuksesta olla voittoa tavoittelematon yhteisö.








Kuvat ovat Lumoblogien julkkareista sekä meidän kesäpäivästä!