Seitsemän vuoden matka

Yli seitsemän vuoden tapahtumat tuntuvat kaukaisilta. Mutta sieltä se meidän yhteinen matka lähti. Erään koulupäivän päätteeksi painuin raskaustestin kanssa kotini kylpyhuoneeseen. Sinne jäinkin toviksi, pidemmäksi aikaa kuin olin alunperin suunnitellut. Istuin lattialla ja itkin, kun testi näytti positiivista. Minä olin tulossa äidiksi, vaikka olin vasta 18-vuotias. Seurahuoneella vietettyjen iltojen krapula-aamut vaihtuivat raskauspahoinvointiin, aamupalaksi tuli kaurapuuro, illalla nukuin jo Salkkareiden aikaan, päättömän shoppailun tilalle tulivat äitiysvaatteet ja lastenvaatekirppiskierrokset sekä se nuoren huolettoman elämä täytyi muuttua vastuuseen toisesta elämästä. Osa muutoksesta tuli tapahtua salamannopeasti ja loput hiljalleen yhdeksässä kuukaudessa.

Seitsemästä vuodesta voisi kirjoittaa paljon. Alun epävarmuus ja pelko siitä, että minut tuomitaan ikäni takia on nyt hatara muisto vain. Kun ensimmäisen kerran uskalsin lähteä äiti-lapsikerhoon tytön kanssa, uskalsin lähteä uudestaankin. Siellä istuin nuorena äitinä niiden omakotitalon omistajien, minua kymmenisen vuotta vanhempien, uraputkea tehneiden äitien kanssa juoden kahvia. Minulla oli uunituoreet parturi-kampaajan paperit, työkokemusta ei juuri lainkaan, ei sormusta sormessa tai tietoa tulevaisuuden suunnitelmista. Minulla oli kuitenkin yhteistä heidän kanssaan äitiys ja se, että halusin olla paras mahdollinen äiti omasta taustastani huolimatta.

Halusin näyttää tyttärelleni, että minusta on mihin vain ikinä haluan. Ja tottakai halusin näyttää muillekin, että minä en toimettomaksi aio jäädä. Halusin tarjota lapselleni kaiken mahdollisen. Niin tuli ylioppilaslakki ja lopulta pääsy ammattikorkeakouluun. Tyttö tietää hyvin, että äidille on tärkeää käydä koulussa sekä töissä. Haluan näyttää, että teen kaikkeni paremman elämän eteen. Toivon, että isoin asia jonka voin lapsilleni opettaa, on omien unelmien sekä onnellisuuden tavoitteleminen.

Raskausaikana olin aivan varma, että meillä tultaisiin käyttämään vain kestovaippoja, nukuttaisiin omassa sängyssä alusta alkaen ja opettelisin leipomaan pullaa. Kun heinäkuisena aamuna tunsin ensimmäiset supistukset ja laskin niitä Harry Potterin Azkabanin vankia katsoen, kaikki muuttui. Minusta oli tulossa konkreettisesti äiti. Lähdimme sairaalaan tietämättöminä tulevasta, luottaen siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Ja menihän se. Samana heinäkuun iltana Jurassic Parkin pyöriessä taustalla sain hänet syliini. Siitä se todellinen matka alkoi. Kestovaippoja kokeiltiin huonolla menestyksellä, nukuimme kaikki samassa sängyssä ja pullaa opin vasta vuosien jälkeen leipomaan. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on aina ollut se, että olisin mahdollisimman hyvä äiti - juuri tälläisenä kuin olen.

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Nyt minä olen 26-vuotias, tulevan ekaluokkalaisen äiti. Tämä tuntuu eräänlaiselta muutosvaiheelta, todella suurelta sellaiselta. Koulutien alkuun on enää muutama viikko, napanuoraa on pidennettävä ja minun on uskallettava päästää lapseni maailmalle. Nämä ovat asioita, joista oltaisiin voitu varoittaa perhevalmennuksessa. Se, että lapseni tulee oikeasti kasvamaan itsenäiseksi ihmiseksi. Tuleva syksy pelottaa, aivan todella paljon. Kaikki tulee menemään hyvin, siihen luotan. Silti oman lapsen ensimmäinen kouluvuosi on niin jännittävä, että vatsanpohjasta ottaa ja kyyneleet nousevat silmiin, kun kuvittelen lapseni kävelevän yksin koulumatkan.

Viime viikonloppuna vietimme synttärijuhlia läheisten kanssa. Mimmi sai kutsua ystäviään luoksensa. On todella ihana nähdä, että hänellä on ystäviä, joiden kanssa jakaa rikas mielikuvitus, nauraa ja elää pienen tytön elämää.










Tulevia vuosia yhdessä odottaen. Niin on tyttö kuin äitinsä. Mimmi on temperamenttinen, sosiaalinen, avoin ja iloinen. Fiksu likka kuin mikä, oivaltava ja pikkuveljen sankari. Äidin esikoinen. Minun oma kulta. Tiedän, että hän tulee pärjäämään nyt kuin tulevaisuudessakin!


2 kommenttia

  1. Suosittelen sinulle (kuten myös kaikille tulevien koululaisten ja esikoululaisten vanhemmille) luettavaksi Timo Parvelan ja Jari Sinkkosen kirjan Kouluun!. Helppolukuinen ja koukottava, mukaansa tempaava kirja, jossa on armollinen, mutta myös ajatuksia herättävän informatiovinen ote.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletkohan sama, joka suosittele tätä samaa kirjaa jo aikaisemmin? Mun on varmaan pakko se lainata! Kiitos vinkistä. :-)

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!