Vapaapäivän piilopaikka

















Edellisiltana tehdyllä päätöksellä istuin lasteni kanssa tutun keittiönpöydän ääreen. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja monta kertaa päivässä poriseva kahvipannu on täynnä tuoretta kahvia. Otan kahviini maitoa, kuten aina. Ulkona on juuri satanut, mutta nyt ikkunoista tulvii auringonvaloa. Entisestä kammarista, joka on nykyisin lastenhuone, kuuluu ääntä. Poika on löytänyt koskettimet ja tyttö penkoo laatikoita. Itse istun keittönpöydän ääreen sille samalle paikalle, jossa istun joka kerta. Jostain valokuva-albumista löytyy kuva saman pöydän äärestä, jossa istun juuri siinä samalla paikalla. Se on ollut aina minun paikkani.

Kesää ei tästä kesästä oikein tullut. Vapaapäiviäkin tuntuu välillä olevan vähän. Useasti ei jaksa lasten kanssa työputkien välissä liikkua. Se on silkkaa laiskuutta ja sitä, että vapaapäiviäni en tahdo aikatauluttaa. Tiedän, etten ole kovin aktiivinen ja järjestä päiviäni täyteen tekemistä. Mutta välillä vaan täytyy ajelehtia ja päättää spontaanisti lähtevänsä päiväreissulle. Helpompaa olisi, jos asuisin läheisteni sekä ystävien kanssa samalla paikkakunnalla. Mutta kun edellisiltana tulee tunne, että nyt me lähdetään, niin sitten se on mentävä. Tämän vapaapäivän halusin pyhittää mammalleni.

Sen keittiönpöydän ääressä olen viettänyt monet lapsuudenpäivät, syönyt tutulla ohjeella tehtyä pannaria, kuullut kuinka minun pitäisi syödä enemmän ja vastannut moniin kysymyksiin. Käyn taas läpi lasten kuulumiset, koulu- ja työasiat, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ja ne haaveet sekä unelmat. Jotenkin tämän pöydän ääressä en osaa valehdella, en esittää. Jatkamme juttua aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Vaikka aikaa olisikin välissä pitkältikin, niin olen kyläillyt tässä talossa 26 vuotta. Kerron tunteeni ja odotan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tuntuu, että rinta halkeaa ja henki salpautuu siitä kaikesta. Kahvikuppi laskeutuu ja vanhoille kasvoille nousee hymy. Koska kuka muu voisi ymmärtää paremmin kuin hän, joka on nähnyt elämää monet vuosikymmenet.

Tämä keittiönpöytä ja kaikki sen ympärillä on vapaapäiväni piilopaikka. Paikka, jossa ajankululla ei ole merkitystä ja jossa on lupa välillä makoilla sohvalla tai syödä itsensä kerta toisensa jälkeen täyteen pannareilla. Vapaapäivämme oli paras aikoihin.

Pitäisikö vielä katsoa korteista, isäni äiti huikkaa ennen lähtöä. Ei tarvitse, kyllä rinnassa oleva tunne tietää. Nyt vain odotan.


10 kommenttia

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!