Ikuisesti iholla





Minä kuulun niihin, jotka tykkäävät tatuoinneista. En jotenkin jaksa ajatella niin pitkälle, kun olen vanha ja iho roikkuu, että miltä tatuointi silloin näyttää. Tatuoinnit voivat olla todella kauniita, uniikkeja ja kantajansa näköisiä. Mielikuvitus on vain rajana. Ne ovat tapa ilmaista itseään.

Olen viimeksi ottanut tatuoinnin melkein 10 vuotta sitten, joten kauan mietin, otanko koskaan lisää. Olen miettinyt pitkään, ottaisinko jotain lapsiin liittyvää, mutta oikeanlaista ideaa ei vaan koskaan löytynyt. Jotain kuitenkin haaveilin symboloimaan lapsia, mutta ainutlaatuisella tavalla.

Sitten törmäsin ystäväni ystävän (Anni Pusila) piirrustuksiin Instagramissa, ihastuin ja pyysin minulle aivan omaa kuvaa. Halusin ehdottomasti hänen tyylisensä kukan, joka kuvastaisi minua ja lapsia. Aika nopeasti Anni luonnostelikin kauniin ja minunlaiseni kukan. Yksi iso kukka kuvaamaan minua, kaksi pienempää kuvaamaan lapsia.

Seuraavaksi olikin mietinässä hyvä tekijä. Jonkin aikaa tekijää etsittiin, koska oli tärkeää oli saada hyvää jälkeä. 18-vuotiaana ei asiaa ehkä ajatellut niin pitkälle, vaikka hyvää jälkeä on ensimmäisissä tatuoinneissanikin. Jotenkin ajatteli, että jos menee tatuointiliikkeeseen, niin pakko niiden on osata. Nyt ei ihan kuka vain kelvannut. Instagram oli apuna tässäkin, kun eteen tuli Matte Saari.

Näiden kahden työn tulos on nyt ikuisesti oikeassa kyljessäni. Parempaa jälkeä ei olisi voinut toivoa. Eikä parempia tyyppejä, joiden kanssa olla tekemisissä. Olen älyttömän tyytyväinen ja mielestäni tatuointi on asettunut kylkeeni kauniisti.

Siellä se nyt on, ikuisesti.

Paikkana kylki on kipeä. Jos vaikka synnytykseen vertaa, niin hyvänä kakkosena tulee kylkeen tatuoiminen. Onnea vaan kaikille, jotka sinne tatuoinnin joskus haluaa...


Vuoden vanha koti























Aluksi hypistelin vain avaimia. Sitä ennen olin vain katsellut kuvia uudesta kodista sekä tarkistanut vuokrasopimuksesta, että tapahtuuhan tämä nyt oikeasti.

"Minun kotini, aivan oma!" 

Kun lupa tuli muuttaa, vein patjan, astiat, pieniä tavaroita Ikean sinisissä kasseissa. Muutin kaikki tavarani yksin viikon ajan. Pakkauspaperia oli siellä täällä. Väsytti, mutta samalla sain virtaa jännityksestä huolimatta. Uuden kodin tuoksu, tyhjät seinät ja kaikuvat huoneet. Ensimmäisen yöni olin jo ehtinyt kodissa viettää ennen virallista muuttopäivää. Muuttopäivänä veimme vain huonekaluja. Ikean halvin keittiönpöytä saatiin kasaan kolmen naisen ja lopulta kahden miehen avustuksella. Ystäväni kasasivat lasten kerrossängyn, Annan mies porasi reikiä seinään ja kasasi seinähyllyä, työkaveri asensi lamput ja ystäväni lohdutti, kun itkin ikävääni hakiessani entisestä kodista lasten tavaroita.

Kaikesta tästä on jo vuosi. Olen vuoden asunut yksin kaksiossani lasten kanssa. Olen viettänyt täällä aikaa niin lasten kanssa kuin ensimmäisiä kertoja lasten syntymän jälkeen pitkiä aikoja yksin. Olen polttanut uunissa pitsan jos toisenkin, kaatanut maidot pöydälle, pyyhkinyt tussin jälkiä kirjoituspöydältä, viettänyt iltoja ystävien kanssa, kuunnellut kovaa musiikkia ja tanssinut sen tahtiin, iloinnut, surrut, rakastanut ja elänyt elämäni uutta aikaa. Olen ollut onnellinen.

Minun kotini, pieni ja värikäs. 49 neliötä ja parhaalla paikalla. Paikka, jossa saan olla aivan oma itseni, suihkia lakritsintuoksuisella suihkepullolla, levittää tavarani ja kerätä taas ne kaappeihin. Siivota ja olla siivoamatta. Pöyhiä miljoonaa koristetyynyäni sekä vaihtaa tavaroiden paikkaa mielivaltaisesti. Täällä saan rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Olla hupsu, nauravainen, tarjota ystäville brunssia yökylän jälkeen, välillä olla antisosiaalinenkin ja vain olla kääriytyneenä peittoon. Arkisin teemme lasten kanssa ruokaa ja köllöttelemme sängylläni, joka päivisin toimittaa sohvan virkaa. Saunomme ja katselemme elokuvia. Leikimme pitkin asuntoa autoilla tai nykyisin annamme Tuiskun kanssa Mimmin vallata lastenhuone hänen kavereidensa kanssa. Viikonloppuisin nautimme pitkiä aamupaloja ja teemme mitä juuri silloin tekee mieli. Kotona ei tarvitse ottaa paineita.

Minun koti, niin rakas ja aivan paras paikka!


Muodonmuutos

Reilu vuosi sitten minulla oli pitkät vaaleat hiukset. Olin kasvattanut hiuksiani kuuden vuoden ajan.  Hiusteni lähtötason huomaa tyttäreni ristiäiskuvasta, jossa minulla oli leukaan ulottuvat huihuleet. Olin myös halunnut takaisin vaalean värini, kun parturi-kampaajaksi opiskellessani minulla oli ollut kaikkia värejä mustasta punaiseen.

Pitkä aika siinä menikin, että olin taas kauniin vaalea, jossa viihdyin jokusen vuoden. Sitten tuli kyllästyminen ja värjäsin hiukseni kuparin väriseksi viime keväänä. Ensin kevytvärillä ja lopulta kestovärillä. Nopeasti olinkin räiskyvän punainen, kun kaupan väri osoittautui astetta punaisemmaksi kuin olin alunperin ajatellut. Talven mittaan hiukseni tummenivat ja kohta hiukseni olivatkin shokkivärjätyn liilat. Omat hiukseni tuntuivat liian ohuilta, joten kampaajani laittoi minulle tuuhennustarkoituksella vähän pidennystä kesän alussa.

Viime lauantaina minulla oli iltatärskyt kampaajani kanssa. Hotellihuoneessa lähti pidennykseni ja jokunen tuppo hiuksiani. Olimme puhuneet jo aiemmin, että syksyllä minulle leikataan lyhyempi malli. "Olkapäissä menee raja", olin sanonut. Omat hiukseni ilman pidennyksiä tuntui todella ohuilta. Lyhyeksi leikkaaminen pelotti, sillä pelkäsin näyttäväni ihan dorkalta. Olinhan tottunut pitkiin hiuksiini, jotka saa kivasti kiinni ja ovat auki vallattomat.

Omiin hiuksiin kasvaa niin kiinni. Miehillä varsinkin huomaa, että se on aina se sama malli, joka halutaan. Niin minullakin. Haluan olla pitkähiuksinen henkeen ja vereen. Pitkät hiukset kuvastavat minulle naisellisuutta jollain tavalla. Vaikka todella moni nainen näyttää älyttömän hyvältä lyhyessä tukassa. Silti jännitti niin, että istuessani ystäväni käsittelyyn, kiljahdin muutamaan otteeseen, kun hiuksista lähti yli 5 senttiä.

Kesä 2014
Kevät 2015
 Kesä 2015

Mutta niinhän se menee, että ammattilainen tietää, mikä saa näyttämään hyvältä. Hotellin kylpyhuone täyttyi pitkistä pätkistä hiuksiani, mutta kun vihdoin pääsimme kuivaamaan, olin yhtä hymyä. Uusi malli muutti minua mielestäni paljon. Väri ei ollut enää niin raju ja malli oli paljon kypsempi, mutta samalla aika kuuma. Minulla on edelleen otsatukka, joka on yleensä vain hetken. Onneksi tämä malli on niin monipuolinen, että jos otsatukka ei asetu, saan sen hyvin piiloon.

Mitä tykkäätte uudesta mallista? Itse olen ainakin ihan rakastunut tähän!




Kätilötyö, vastasyntyneen elvytys

eevi_sydamenasialla_elvytys3 IMG_4959 kopio eevi_sydamenasialla_elvytys IMG_4964 kopio eevi_sydamenasialla_elvytys2IMG_4987 kopio IMG_4963 kopio IMG_4991 kopio eevi_sydamenasialla_elvytys4
eevi_sydamenasialla_elvytys6 eevi_sydamenasialla_elvytys7

Blogin luonnoksista löytyi ennen viime kevään lapsivuodeosastolla tapahtunutta harjoittelua kuvia vastasyntyneen elvytys -laboraatiosta. Haluan jakaa nämä kuvat teidän kanssa, varsinkin, kun tosi moni on kätilöaiheisisia postauksia toivonut.

Vielä ei ole kohdalleni oikeassa elämässä elvytystilantta tullut, mutta olen "päässyt" näkemään. Ajatus elvytystilanteessa olemisesta jännittää jo muutenkin, mutta kun on kyse vastasyntyneestä, lisää se jännityksen potenssiin kymmenen. Nukeilla simulaatiotilanteissa on turvallista harjoitella, mutta kun joskus tulee se ensimmäinen elvytystilanne vastaan, niin siinähän sitten ollaan. Elvytystilanne vaatii niin tietoa kuin taitoakin, mutta rautaisia hermoja sekä yhteistyökykyä.

Aika usea luokkalaiseni on kertonut, että jotkut kuvittelevat kätilön työn olevan vain suloista hattaraa sekä onnellisia tapahtumia. Harjoittelussani lapsivuodeosastolla sain tuntea yhden päivän aikana nahoissani tämän ammatin ilot ja surut. Veti sanattomaksi, kun uusi elämä sekä kuolema oli läsnä. Mutta sitä tämä ammatti on. Sen varjopuolen usein unohtaa.

Yksi syy, miksi hain opiskelemaan kätilöksi oli se, että koen pystyväni kohtaamaan ne ikävät asiat ja olemaan tukena niille, jotka sitä eniten tarvitsee. Kätilön ammatti vaatii todella paljon opiskelua myös valmistumisen jälkeenkin. Kokemus tuo varmuutta sekä lisää taitoja. Kun täältä joskus valmistun, niin nöyränä olen kentällä pitkään. Varsinkin, kun tulee joskus se ensimmäinen elvytys eteen, jossa oma paikka täytyy osata ottaa nopeasti ja TIETÄÄ, mitä tekee.