Syksyn värit: Äidin musta mieli




Minun ollessani tyttäreni ikäinen, äitini nukkui päivät ja yöt. Bipolaarihäiriöinen mieli muuttui aina syksyisin mustaksi. Olohuoneessa oli kaihtimet kiinni ja valot pois. Äiti nukkui meidän ruskealla nahkaisella sohvalla tai sängyllä. Tunnelma olohuoneessa oli usein painostava. Televisiota oli outo katsoa, kun äiti nukkui vieressä. Silti se oli jollain tavalla lohdullista, sillä äiti oli ainakin hengissä ja tiesin, missä hän on.

Minulta ei jokaisen koulupäivän päätteeksi kysytty, kuinka koulussa meni tai kenen kanssa leikin. Koulukiusaamiseni ala-asteelta lähtien jatkuen yläasteelle jäi varmasti usealle läheiselle aikuiselleni pimentoon. Silti jotenkin sinnittelin. Peitin ulkopuolelle kotona tapahtuvat asiat. Pahoja asioita ei ollut, kun niistä ei puhuttu. Harrastin aina välillä niin partiota, balettia, jumppaa tai karatea. Hyviäkin jaksoja kotona oli. Minulla oli muutama todella hyvä ystävä, joiden kanssa oli hyvä olla, koska kotia ei tarvinnut ajatella. Keväisinä maniajaksoina äiti oli usein poissa kotoa. Päivien pimetessä masennusjaksoina äiti oli kotona. Mutta ei se silti siltä tuntunut, että äiti olisi ollut koskaan läsnä. Sillä eihän hän ollut, vaikka kotona olikin.

Muistan kerran, kun minulla oli kavereita kylässä. Kävin vessassa ja kuulin, kuinka nämä kaverit sopivat leikkivänsä keskenään, eikä minun kanssani. Menin äidin luo ja olisin halunnut kertoa äidille, mutta äiti nukkui. Äiti ei herännyt, vaikka yritin herättää.

Minun lapsuuttani on värittänyt vahvasti mielenterveydenhäiriöt, runsas päihteiden käyttö ja pelko. Lähtökohdat, kasvuni ja kehitykseni tukeminen ovat olleet huteralla kannalla. Äidin pahoinvoinnin varjossa on vaikea kasvaa. Siksi on monta asiaa, joita haluan tehdä itse äitinä toisin. Jos jotain voin lapsuudestani ottaa mukanani omaan äitiyteen on se, ettei minun lasteni tarvitse kantaa aikuisten painavaa taakkaa ja se, että omasta hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Omaan hyvinvointiin panostaminen on aivan älyttömän tärkeää!

Haluan, että tyttäreni muistaa tätä aikaa eri tavalla. Haluan, että hän muistaa kuinka tulin aina iltapäiväkerhoon vastaan, kuinka kävelimme kahdestaan kotiin ja juteltiin kuluneesta päivästä. Kuinka välillä syötiin jätskiä, käytiin hauskoissa paikoissa ja naurettiin yhdessä. Kuinka me halailtiin ja pussattiin. Kuinka me oltiin sylikkäin. Ja kuinka äiti oli läsnä. Haluan, että kummankin lapsuus lapsuus on värikäs, eloisa, elämänmyönteinen ja täynnä rakkautta. Haluan, että äidin mieli on yhtä värikäs kuin kortin sydän.

Tyttäreni teki minulle kuvissa näkyvän kortin. Hän halasi päälle ja kertoi, että olen maailman paras äiti. Vaikka minussakin omat huonot puoleni on, mm. ajoittain huonot hermoni ja huonot kokkaustaitoni, rakastavat lapset minua silti. Mutta niin minäkin sanoin niin omalle äidilleni lapsena. Äiti on aina äiti lapsen silmissä, oli äidin mieli minkälainen tahansa. Kerran äitienpäivänä ostin äidilleni kahvimukin, jossa luki "Maailman paras äiti!", aivan samalla ajatuksella kuin tyttäreni teki tuon kortin minulle.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin ja voinko kirjoittaa näin. Mutta sitten taas mietin, että aihe on tärkeä niin monelta kannalta. On tärkeää pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan, olla itselleen ja läheisilleen armollinen sekä uskoa, että elämä kantaa. Ja kuinka tärkeää on pyytää ja antaa anteeksi. Mutta muistaa myös kantaa itse itseään ja pyytää apua, jos ei aina jaksa. Minulla kävi omasta lapsuudestani huolimatta hyvin. Surullinen totuus on, ettei kaikille käy yhtä hyvin. Kaikki ei jaksa. Minua elämä kantoi. Minä kannoin itseni tähän. Nyt pidän lapsistani huolta, mutta myös itsestäni.

Meillä on Lumoblogeissa alkanut #lumohaaste, jossa on joka kuussa vaihtuva teema. Tämän kuun teema on "Syksyn värit", josta me Lumobloggaajat ja te, kirjoitatte. Linkatkaan oma postauksenne aiheesta Lumojen Facebookkiin. Marraskuussa nostamme suosikkimme Lumojen omilla sivuilla sekä somekanavissamme. 


8 kommenttia

  1. Ootko käsitelly äitisuhdettasi jossain? Onko äitiys ollut haastavaa lapsuutesi takia? Itse käyn terapiassa ja alan vasta ymmärtää, miten paljon kannan äitini tekemistä asioista syyllisyyttä, syyllistän siis itseäni kaikesta lapseen liittyvistä asioista vaikka ei tarvitsisi. Kamalaa, pelottavaa ja opettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin omaa äitisuhdettani paljon läpi ensimmäisen raskauden aikana. Enimmäkseen itsekseni, koska se on ollut aina mun tapa. Tietysti ensin pelotti, että tulen toistamaan samaa kaavaa, mutta se pelko oli aiheeton. On joitain asioita, joille ei vaan voi mitään ja ne pitää hyväksyä. Vain minä pystyn vaikuttamaan minkälainen lapsuus lapsilleni tulee, joten en voi kieriskellä itsesäälissä tai tehdä asioita "koska minulle sattui näin ja noin". Oma onni ja hyvinvointi on itsestään kiinni ja minä olen vastuussa lasteni hyvinvoinnista.

      Tsemppiä sinulle! <3 Onneksi elämä kantaa ja omalla asenteella on niin suuri vaikutus!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. <3 Kiitos. Tämän julkaisu oli yksi jännittävimmistä pitkään aikaan. Olette kaikki ihania!

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!