Sisarrakkaudesta




Mikä viikonloppu taas. Toivon, etteivät lapset traumatisoidu syvästi tästä ajasta, kun käyvät toistensa hermoille ja lapset minun hermoilleni. En ymmärrä, mikä siinä on, että aamulla riita alkaa peitosta, piirretystä, toisen kylmistä varpaista, hengityksestä ja olemassaolosta. Yhteiset leikit ovat yhtä vuoristorataa. Aina pitäisi tehdä niin kuin itse sanoo ja pienempi itkee, kun isompi dominoi ja isompi huutaa ettei leiki, jos pienempi leikkii väärin. Jumalauta!

Välillä tämä kaksioni käy liian pieneksi. Olisi ihana tarjota omat huoneet lapsille, jonne mennä hetkeksi omiin oloihinsa. Vaikka kuinka yritän pistää riitaa poikki ja ehdottaa omia leikkejä, eivoi, kun täytyy olla kylki kyljessä kiinni, murista toiselle ja leikkiä yhdessä. Siinähän huutavat, kun eivät osaa lopettaakkaan.Ehkä se ylimääräinen huono olisi juuri minulle, kun aina ennen aamukahvia hermot ovat menneet kerran tai kaksi. Lapsiviikonloppuna sitä kaipaa omien viikonloppujen hiljaisuutta ja rauhaa, mutta ikävöi lasten ääntä ja niitä kaikkia asioita, joita tullaan toimittamaan.

Mutta tälläkin on se toinen puolensa. Pikkuveli on ihan siskon pauloissa. Jos Mimmi lähtee kaverin luokse leikkimään arki-iltana, Tuisku ikävöi jo puolen tunnin jälkeen. Sunnuntainakin meillä venyi nukkumaanmeno, kun oli niin hyvät leikit kesken. Jotain taisivat supatella huoneessaan, naureskelivat ja leikkivät kivasti yhdessä. Välillä he laulavat yhdessä unilauluja, katsovat spesiaali-iltoina Tuiskun sängyssä tabletilta Sankareita ja yrittävät minulta salaa puhaltaa maitolasiin kuplia.

Minulla ei ole omia sisaruksia, joten en osaa samaistua siihen, että läsnä olisi aina joku, johon tukeutua tai joka kävisi hermoilleni. Joskus kaipasin sisarusta, isoveljen olisin halunnut. En osaa sanoa miksi. Lasten syntymän jälkeen kaipasin siskoa, joka tulisi käymään omien lastensa kanssa ja antaisi neuvoja lastenkasvatukseen. Mutta oman taustani vuoksi olen onnellinen, ettei minulla ole sisaruksia. Lapsena se olisi vain tuonut lisästressiä jo stressaavaan ja vaikeaan elämäntilanteeseen. Mutta joskus kaipaan sisarusta, jolle soittaa, ja jonka tietäisi olevan aina sinua varten.

Kyllä minunkin lapset vielä osaavat arvostaa toisiaan enemmän. On ollut ihana tarjota heille toisensa. Minusta on ihanaa, että minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika. Sydän sulaa ja huolet kaikkoaa, kun nämä kaksi tulevat ja halaavat, ovat toistensa vierellä ja huolehtivat, että saiko Mimmi nyt varmasti kaakaota ja oliko Tuiskulla hyvä päivä tarhassa.

Joskus vaan sisrusten riitoja on vaikea kuunnella. Aina ei jaksa olla erotuomari ja hermot menee, kun kaksi huutaa toistaan kovemmin ja yrityksistä huolimatta sopua ei tule. Joskus vituttaa kuunnella sitä, ja tuntuu, että olisi helpompi kun olisi lapsia vain yksi kappale. Yritän välillä huumorin keinoin saada tilanteet raukeamaan, kerron soittavani eläintarhaan, että apinoita on karannut tai sitten vaan huudan, että suut kiinni. Varmasti nämäkin asiat olisivat helpompia, kun kumpikin saisi vuorollansa olla yksin kotona äidin kanssa. Kyllä minuakin sosiaalisena ihmisenä käy läheisyys ja muiden olemassaolo ärsyttämään ja haluan vain olla yksin, juoda kahvini ja katsoa Gleetä. Tietysti lapsikin kaipaa sitä omaa tilaa, nyt kun toinen on koulussa ja toinen kasvaa kohisten pienestä pojasta isommaksi.

Mutta päivän päätteeksi olen aina sitä mieltä, että kahta en vaihda, ja ne on nämä kaksi. Parhaani yritän äidin ja sovittelijan roolissa toimia. Ehkä tämäkin joskus helpottaa ja kun ikää ja omia kavereita tulee lisää, ei kotona kohta kupeksi kaksi leikkivää lasta. Kunhan pitävät toistensa puoli isompinakin, huolehtivat ja pitävät yhtä. Ja muistaisivat tämän ajan, vaikka myrskyinen se onkin. Muistaisivat, että kuinka tärkeä se toinen on ollut pienestä saakka. Ja arvostaisivat sitä läpi elämän. 


4 kommenttia

  1. Ei me ainakaan siskon kanssa traumatisoiduttu yhtään, vaikka joskus päivät olikin pelkkää tappelua. Päin vastoin, nykyään ei taida kulua päivääkään etteikö jossain muodossa oltaisi yhteydessä. Siitäkin huolimatta, että meillä oli jopa jossain kohtaa vaihe, että toista piti ärsyttää tahallaan, ja usein se päätyi jomman kumman lyöntiin tai potkaisuun. Myös yhteinen tietokone aiheutti riitaa siinä vaiheessa, kun minä kiinnostuin kirjoittamisesta ja koulustakin alkoi tulla konetta vaativia tehtäviä enemmän. Lopulta saatiin omat koneet ihan kaikkien yhteisen rauhan vuoksi. Lisäksi me myös oltiin aina samassa huoneessa, mikä todellakin lisäsi riitoja. Mutta teini-ikään kun päästiin ja yhteiset tavarat ja leikit väheni, meidänkin välit rauhoittui. Ja edelleen mun paikka on kotona vieraillessa samassa huoneessa siskon kanssa. Välillä rasittavaa (kun haluaisi vaikka valvoa pidempään kuin toinen), mutta usein ihan parasta.

    Vanhemmat sen sijaan on voineet traumatisoituakin. Meillä oli onneksi piha, jonne pystyi potkaisemaan meidät heti kun oltiin sen ikäisiä, että yksin uskalsi päästää. Raitis ilma piristää ja silleen. Mutta nykyäänkään äiti varsinkaan ei tunnu kestävän yhtään riidan poikastakaan. Vaikka useinkaan kyse ei edes ole riidasta, se on vaan meidän tapa välillä naljailla toisillemme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana! Kiitos kommentistasi! :-) Helpottavaa tietää, että kyllä se tästä. Nyt vaan täytyy painaa tän vaiheen läpi. Joskus vielä helpottaa!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ääääh! Unohdin vastata näihin kommentteihin. Juu, tätä tiedossa. :-D

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!