Pieni jouluihme












Loma on ihanaa aikaa. Mutta välillä se on myös ihan kamalaa. Vaikka lapset ovatkin jo "isompia", tarvitsevat he silti ohjelmaa ja viihdyttämistä. Isompi menisi kavereidensa kanssa, mutta 4-vuotiaan kanssa on pidettävä rytmiä yllä. Jos erehtyy lepäilemään sohvalle, jossain kohtaa huomaa, että lastenhuoneessa on revitty kaikki mahdollinen ja mahdoton lattialle. Tai kiipeillään. Tai tullaan repimään kädestä, että pitäisi tulla laittamaan joku lelu kunnolla tai leikkimään. Eikä sillä, tykkään leikkiä lasten kanssa. Silti lomalla olisi ihanaa olla edes hetki omissa puuhissa, eikä jatkuvasti sirkuspellenä.

Ennen jouluaattoa oli taas yksi sellainen päivä, että meno alkoi olla liian villiä. Keksin siis huikean idean lähteä katsomaan vanhan kaupungin valoja ja ostamaan aaton joulupuuroon maitoa. Lupasin reippaille ja kilteille lapsille kaupasta jotain hyvää. Otin kamerani mukaan, sillä olisi ihana ikuistaa jouluinen ja valaistu vanha kaupunkin. Pienempi kulki pyöräni tarakalla ja isompi sai kävellä.

Pääsimme sillalle, josta aloin räpsiä kuvia. Yritin olla todella innostava ja pyysin assistentteja auttamaan äidin kameran kanssa ja ottamaan itsekin kuvia äidin kameralla. Päätin, että tästä reissusta tulee hyvä! Pääsimme aina hieman eteenpäin ja otin kuvia pitkin matkaa. Kello läheni kuutta ja halusin käydä ostamassa Brunbergilta joulutuliaisia. Sanoin, että yritetään ehtiä kauppaan ostamaan joulusuklaat. Mimmi otti tästä stressiä ja meni meidän edellä huolestuneena, että ehdimmekö kauppaan. "Pakko ehtiä!", Mimmi huusi. Ehdimme onneksi. Mutta sieltä alamäki alkoi. Kouralliset maistiaissuklaita ja hiki hatussa halusin vielä käydä ottamassa Jokikadulta kuvia. Huono ajatus.

Tuttu sisarusten välinen riita alkoi. Mikä helvetti siinä on, että on pakko olla toisen kyljessä kiinni, ärsyttää ja yllyttää? Lääniä olisi vaikka muille jakaa, eikä toisen naaman eteen ole pakko mennä. "Joko mennään ostamaan tikkarit?", kyseltiin kun yritin ottaa kivoja kuvia. Lähemmäs kauppaa meno vaan yltyi. Tönittiin, härnättiin ja juoksenneltiin. Lopulta sanomiseni meni kuuroille korville ja pyöräni kaatui. Sitten minulla meni hermo ja pakkasin kamerani ja lähdimme kauppaan kahden itkevän lapsen kanssa. "Sinne meni tikkarit", sanoin. Nyt jos koskaan oli oltava tiukkana. Sitä samaa sähläystä ja kiusaamista oli kotona ollut joka päivä. Mimmi otti enemmän hikeä ja itku vaan yltyi mitä lähempänä oltiin kauppaa.

Vaikka matka oli lyhyt, tuntui se liian pitkältä. Kuulin siinä matkalla, kuinka kakka, pylly, tyhmä ja ilkeä äiti olen. Pakko oli pystyä olemaan rauhallinen, sillä joskus turhan nopeasti ärähdän ja sen jälkeen kenelläkään ei ole kivaa. Kaupan edessä meidän eteen tuli eräs nainen. Hän ojensi minulle karkkirasian, kiitti hyvästä asenteestani äitinä, ja ettei itse olisi jaksanut kuunnella moista. Itse repesin iloiseen nauruun, toivotimme hyvät joulut ja jäin kahden itkevän lapsen kanssa kuvan marmeladit kädessä. Aikamoinen jouluihme. Tuli hyvä mieli, eikä kaupassa jatkuva kiukuttelu harmittanut niin paljoa.

Tulen muistuttamaan tästä päivästä aina lapsia!




Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!