Joulukuvia

Muistan kaksi kuvaa lapsuuteni joulusta. En ole varma, ovatko ne samasta joulusta tai missä ne kuvat enää ovat. Toisessa kuvassa istun mamman luona kuusen edessä ja avaan suksia lahjapaperikääreistä. Minulla on päässäni hassut, pyöreät vaaleanpunaiset silmälasit. Kultaisen vaaleat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Katson suksia onnellisen oloisena. Muistelen, että päälläni oli sininen mekko. En edes tykännyt hiihtämisestä, mutta lahjoista tuli aina hyvä mieli. Kaunotar ja Hirviö -VSH kasetti makasi kuvan nurkassa. Toisessa kuvassa istun mamman keittiössä, joulupöydässä. Isänikin on siinä. Isällä oli vielä isommat silmälasit kuin minulla. Ja pieni parta. Kuvan joulupöydässä oli aina monta vierasta ja mamma hääräsi keittiössä. Tuttuun tapaansa hän söi aina viimeisenä. Pisti sokeripalan suuhunsa ja joi kymmenettä kuppia kahvia. Kuvassa kaikki hymyilevät.

Äidin luona vietetyistä jouluista en muista kuin jonkun hataran muiston, sekin on valokuva. Lapsuudenkodin keittiön keltaiset kaapit, minun vieno hymy ja äiti letittämässä langalla lettiä hiuksiini. Äiti on kuvassa vielä nuori ja terveen näköinen. Olin tainnut saman kuvan jouluna löytää lahjakätkön keittiön yläkaapista. Siitäkin on kuva, nyt kun oikein muistelen. Hymyilen kuvassa hölmönä suuni pienelle viirulle.

Lapsuuden joulut tuntuvat yhdeltä harmaalta massalta. Sama muisto voi vääristyä jokaiseen jouluun. Ja mitä pidemmälle muistoissani menen, sitä enemmän ne hämärtyvät. Muistan joulupuuron, Joulupukin kuumanlinjan sekä Lumiukon. Muistan herneet jouluaterialla ja ränsistyneen hopeisen joulutähden. Muistan joulukuusen alla olleen pyöreän maton. Muistan joululahjojen jaon, joka aina illalla eikä yhtään aiemmin. Äiti makasi vaaleanruskealla nahkasohvalla. Pääasiassa jouluaatto oli se päivä, kun äiti yritti. Mutta mikään rakkauden ja yhdessäolon riemuvoitto joulu ei ole koskaan ollut.

Sen jälkeen olen ollut jouluaattoisin tuuliajolla. Minulle jäi jouluperinteeksi riisipuuro ja Lumiukko. Sitten tuli lapset ja perinteiden luominen heidän kanssaan. Muistan yhden kuvan vuodelta 2009, jossa tyttö on 1,5-vuotias. Lyhyt tatti, jolla on vaaleanpunainen mekko ja lyhyt takatukka. Hän seisoo selin kameraan, pitelee tiukasti kainalossaam Aristokatit-DVD:tä ja tutkii muovikuusessa roikkuvia palloja. Olimme aamulla katsoneet Joulupukin kuumanlinjan, koska niin oli tapana. Muutama joulu eteenpäin vuonna 2011 jouluaaton kuvassa on vesirokkoinen 3,5-vuotias ja muutaman kuukauden ikäinen mahakipuinen poika. Elin elämäni parasta aikaa. Olinhan saman joulun jälkeisenä Uudenvuodenpäivänä menossa naimisiin kaikille yllätyksenä. Sinä jouluna riisipuuro paloi pohjaan. Facebook muistutti vuoden 2014 muistosta. Oli ensimmäinen joulu eron jälkeen yksin ja ilman lapsia. Kapinoin ja ostin vain pekonipastan tarpeet. Olin kuvassa heittänyt keittiönpöydälleni yhden joululiinan sekä muutaman joulupallon. Se sai mielestäni riittää. Vitun joulu.

Vuoden 2016 joulukuvissa hymyilee aatonaattona kaksi onnellista lasta lahjapaperimeressä. Uusi, valkoinen muovikuusi paistattelee taustalla. Kuusen latvassa on myöskin aivan uusi, hopeinen joulutähti. Minun ala-asteella tekemä lippunauha on viritetty alaoksalle. Lapsuuteni vanhoja joulupalloja on laitettu ympäri kuusta uusien koristeiden joukkoon. Tänä vuonna päätin hankkia kuusen ensimmäistä kertaa tähän kotiin. Tänä vuonna myös oikeasti joulutti. Huomenna lapset hymyilevät isän ja isovanhempien joulukuvissa, kuten olemme sopineet. Mutta meilläkin voi olla silti joulu. Loimme omat perinteemme, joista tulemme pitämään kiinni. Aamulla soi svengaava joulumusiikki, kun keitin joulupuuron. Lahjat jaoimme jo puolilta päivin. Söimme helppoa jouluruokaa ja katsoimme Yksin kotona. Iltapäivästä lämpeni sauna.

Tämän vuoden joulukuvat ovat yksinkertaisia, mutta onnellisia. Ne peittoavat jokaisen vuoden joulukuvan, sillä kuvissa hymyilevät tietävät, että huomennakin on turvallista. Minun joulukuvissa hymyilevät 8-vuotias fiksu ja näppärä likka, joka muistuttaa pelottavan paljon äitiään sekä 5-vuoden edestä täyttä poikaenergiaa, joka voi suukottaa ja hassutella kymmenen sekunnin sisään. 










*Kuvan lahja on saatu blogin kautta



Tämä  postaus on osa Lumoblogien joulukalenteria 2016.


Joulukorttihelvetti


Tämä postaus on osa Lumoblogien Lumoavaa joulukalenteria, jossa joka päivä aukeaa yksi luukku eri Lumobloggaajilta.

Joulukortit. Arvaatkaa muistinko niitä taaskaan. Havahduin tänä aamuna, että niiden pitäisi olla postissa ylihuomenna. Juu, ei ne oo läheskään valmiina. Tai onhan mulla niitä ehkä viisi kappaletta. Heräsin poikkeuksellisesti marraskuussa joulukorttien tekoon ja yhtenä inspiroituneena iltana aloin hommiin. Minulla oli huikea visio, sillä myös viime vuoden joulun teemana oli Star Wars. No, siitä illasta on nyt kuukausi. Ja sen kuukauden takaisen vision tulokset lepäävät keskeneräisinä askartelulaatikon päällä. Joten tästä ei tämän huikeampaa askartelupostausta saa. Kuin ehkä sen, että vinkkinä: aloittakaa joulukorttien teko jo huhtikuussa!

Että taitaa kaikki saada tänä vuonna taas sähköisen joulukortin: "Tämmönen sun piti saada. Hyvää joulua!"  

Kohtalontovereita myös etsitään kuumeisesti!

Kiitos.
 


Joulupiparit lasten kanssa - ja miten siitä selviää


Tässä kirjoittamisen kanssa tuskailemisen keskellä tuntuu jopa hönöltä kirjoittaa lasten kanssa leipomisesta. Mitä mielenkiintoista siinä muka voisi olla? Mutta ehkä siinä se juju onkin: en tykkää siitä. Minussa ei asu sitä sisäistä Muumimammaa, joka saa mielihyvää lasten kanssa leipomisesta. Yritän kyllä olla tosi zen, mutta huomaan tekeväni kaiken mielummin itse (ajan sekä hermojen säästämiseksi) ja huomaan olevani helpottunut kun homma on ohi - kiitos ja näkemiin. Enemmänkin siis välttelen koko leipomishommaa.



Välttelyn mestari

Lapsena olin paras välttelemään huoneeni siivoamista. Mutta sitten taas, kuka ei lapsena olisi ollut? Minulla oli kotimme ainoa makuuhuone, jonka yhdellä seinällä oli valtava puinen kirjahylly. Nykyistä esteettistä silmääni särkee katsoa valokuvista leluihin hautautunutta kirjahyllyä. Mutta silloin se sisälsi kaikki kalleimmat aarteeni, kivikokoelmastani epämääräiseen sarjaan erilaisia koruja. Siivoaminen oli silloin se ainoa asia, joka minun piti tehdä ja vältin sitä viimeiseen asti. Yleensä juuri siihen pisteeseen, jossa äiti on muovipussin kanssa ovella ja uhkaa heittää kaikki lattialla olevat lelut roskiin.

Kasvaessani opin soveltamaan taitoani asioiden välttämiseen. Opettelin välttämään tunteita. Mitä isommaksi kodin ongelmat kasvoivat, välttelin aina enemmän niiden kohtaamista. Looginen ajattelumallini mukaan koin, että kun asioita ei kohdannut, niitä ei ollut olemassa. Pyrin kompensoimaan käyttäytymistäni muuten. Siivosin huoneeni ja vähän enemmänkin, koska se helpotti välttelystä aiheutuvaa stressiä. Oli helpompi esittää, ettei tiettyjä asioita ollut olemassa, kun esimerkiksi edellisen päivän juomisen merkkejä ei ollut näkyvillä. Vältin tunteita ja puuhasin enemmän.  



Viimeisen vuoden kätilöopiskelija

Aika tuntuu lentävän niin hurjalla vauhdilla eteenpäin. Blogi on ollut pitkään hiljaisena, mutta elämä on kuitenkin tullut siihen vaiheeseen, että opiskelen viimeistä vuottani kätilöksi. Jotenkin arjen on täyttänyt se turvallinen oravanpyörä: lapset ja koulu, bussimatkat ja kauppatilauksien tekeminen, hömppää telkusta ja ystäville chattailu. Elämä on nyt tasaista ja ihanan onnellista. Blogi on pyörinyt ajoittain mielessä ja olen yrittänyt päästä tämän kanssa johonkin päätökseen. Lopettamaankaan en pysty, joten tässä taas olen. Uutta ideaakin olen pyöritellyt liittyen viimeiseen vuoteeni ja ensi kevään kurssiin, johon saa hyvin liitettyä tämän julkisen päiväkirjan pitämisen. Katsotaan, miten ideani toteuttamisen kanssa käy.

Samalla kun lapset ovat kasvaneet, olen minä matkalla tuoreeksi kätilöksi. Viimeisen puolen vuoden aikana on iskenyt tajuntaan se, mitä tämä kätilötyö oikeastaan on - tai mihin mun pitäisi pystyä. Mutta tämä syksy on viimeistään konkreettisesti näyttänyt sen, että missä mun pitäisi olla ensi keväänä. Ja silloinhan varsinainen kasvaminen kätilöksi vasta alkaa. Ehdin nimittäin syksyn alettua käydä suorittamassa synnytysosastolla ensimmäisen harjoitteluni.



Jatkettuja lauseita


En ymmärrä... Nykyään olen pyrkinyt olemaan paljon avarakatseisempi elämässä. Vaikka en hyväksy ihmisvihaa, väkivaltaa tai ilkeyttä, niin haluan ajatella sekä ymmärtää, ettei ihminen ole syntyjään paha. Ei kukaan synny tähän maailmaan satuttamaan muita. Jokaiseen meistä vaikuttaa niin sisäiset kuin ulkoiset tekijät. Ympäristö, muut ihmiset ja kasvatus. Sekä omat valinnat. Haluaisin olla muita parempi ja sanoa, etten ymmärrä mikä ajaa muita esimerkiksi hakeutumaan Temptation Island -ohjelmaan. Mutta ymmärränhän minä. Lopulta. Itsessänikin on asioita, joita en ole aina ymmärtänyt. Mutta silloin täytyy rehellisesti pohtia syitä ja seurauksia. Ja se mitä en ymmärrä, yritän muuttaa hankkimalla tietoa ja poistua oman laatikkoni ulkopuolelle - katsoa asioita uudesta perspektiivistä.

Seuraavaksi ajattelin... Tehdä paljon asioita. Suorittaa kaksi viimeistä tenttiä koulussa, nauttia kesätyöstä, kesästä, lasten kasvamisesta sekä nähdä enemmän ystäviä. Tänään ajattelin ensimmäiseksi mennä teatteriin ja tehdä viikon ruokaostokset. Kesän tullessa nousee myös tatskakuume. Ehkäpä, ehkäpä.



Äiti, ole itsellesi armollinen


Minun ensimmäinen äitienpäivä ihan yksin. Aamulla itketti. Vähän säälinkin itseäni. Ei tullut kukaan herättämään aamupalalla vuoteeseen. Kukaan ei keittänyt kahvia ja tuonut itsetehtyä korttia. Isäviikonloppu ja yllätysvisiitti mökille. Kehtasivatkin. Mutta sain puhelun. Tyttö toivotti iloisella äänellä hyvää äitenpäivää ja kertoi mehiläisestä, jonka nimesi Pörriksi. Koska se oli pörröinen. No tietysti, kyllä äiti ymmärtää. Ihana nimi. Tiistaina sitten vietetään äitienpäivää, tyttö varmisti. Ja kuulemma sitä ei voi viettää ilman koko perhettä. Pyysin kutsumaan isänkin. Poika riiteli ennen puhelua jostain kivestä, jota ilman ei voinut jutella. Lopulta höpisi jotain hetken ja karkasi taas mökin pihalle leikkimään. Joo, on uitu, heippa. Join aamukahvini loppuun parvekkeelle paistaneessa aamuauringossa ja keräsin itseäni kasaan.



Turvallisessa kuplassa


Niin meni maaliskuu. Tottuukohan koskaan siihen, että aika vaan lipuu välillä niin nopeasti ohitse. Mutta jotenkin se on hyvä merkki. On turvallista. Oma kupla, jonka sisällä on ne perustarpeet. Ne asiat, joiden voimin aika saa lipua joskus nopeasti.

Välillä hieman hirvittää, kuinka lapset kasvavat niin nopeasti. Kun viime keväänä jännitin tytön tulevan koulun alkua, niin nyt huomaan pohtivani tulevaa kesää. Sitä kesää, kun lapsellani ei ole ensimmäistä kertaa elämässä hoitopaikkaa. Sitä kesää, jota viime vuonna ajattelin tulevan joskus hamassa tulevaisuudessa vastaan. Poikakin kasvaa ja kipuilee kohisten. Välillä yhden koululaisen ja 4-vuotiaan kombo on haastava, mutta sitten taas kaikkeen tottuu. Oppii soutamaan ja huopaamaan. Aikamoisia pörpylöitä nuo ovat, kiristävät mieltä ja taas aiheuttavat näin pidemmän poissaolon jälkeen suunnattoman ikävän. Lupasin viikonlopulle tortilloja. Puhelimesta kuului iloinen kiljahdus. Pian koti on taas täynnä ääntä ja kaatuneita maitolaseja.



Kasvatuksesta, kepistä ja porkkanasta


Juuri kun postaan kiukuttelusta ja sen sallimisesta, niin tänä viikonloppuna sitä omaa kärsivällisyyttä sitten on koeteltu. Voihan vittu, mikä viikonloppu. Poika on koettellut rajojaan, hakenut reaktioitani ja pistänyt hanttiin. Ihan kunnolla. Kaikin keinoin. Viimeiseen temppuun asti. Kaksi päivää ja kaksi älytöntä raivaria. Niitä kuuluisia kiellettyjä tunteita ja yhdet itkutkin.

Äitinä oleminen vaatii multitaskaamisen lisäksi välillä jotain supervoimia. Tai ainakin epäonnistumisen kestämistä. Sitä, että opit virheistäsi, luovut tietystä keinosta ja muutut. Sen, että olet valmis muutokseen. Kyllä sen muutoksen tarpeen huomaa lopulta. Viimeistään, kun makaat taistelukentän jälkeisissä tunnelmissa sängyssä itku kurkussa. Koska pahinta on se hetki, kun huomaat olevasi umpikujassa oman kasvatuksesi kanssa. Se, kun olet mielestäsi käyttänyt kaikki keinot rauhallisuudesta kiristämiseen, huomiottajättämiseen ja lopulta omaan huutamiseen. Kun olet siinä hetkessä, että istut rimpuileva lapsi sylissäsi, joka huutaa kurkku suorana ja itkee, käy läpi kaikki asiat, joista etsit omaa epäonnistumistasi. Olisi, pitäisi, miksi en, vittu olen paska -kela pyörii päässäsi.



Kiukuttele rauhassa


Äiti pakotti minut pukemaan farkkushortsit. Sellaiset lappuhaalarin malliset. Vaalea pohja, jossa oli kukkia. Nykyään sellaiset olisi varmasti trendikkäät. Silloin se oli rumin vaate ikinä. Itkin, kun minun oli pakko pukea ne päälle. Olimme lähdössä ulos. Taisin olla alle kouluiän. Menin itkien odottamaan ulos. Äiti oli vihainen, koska kiukuttelin. Olin kiittämätön. Kiukuttelin ihan turhasta. Kerrostalomme rappukäytävä kaikui, kun itkin matkallani alas. Äiti jäi sisälle vetämään syvää henkeä. Katsoin ulkona kerrostalomme oven heijastuksesta itseäni. Oikeasti ne näytti ihan hyvältä. Enää ei itkettänyt niin paljon. Taivuin ja suostuin pitämään niitä päälläni.

Muistan toisen kerran siitä samaisesta kerrostalosta. Olin usein leikkimässä pihalla. Hiekkalaatikko oli kova juttu. Minulla tuli vessahätä ja lähdin kiipeämään rappusia meidän kerrokseemme. Oli muuten aika kova hätä, nyt kun mietin. Miksi en lähtenyt aiemmin? Aina piti odottaa, että vessahätä yltyy isoksi. Silloin voi vasta keskeyttää leikit. Kun on ihan pakko. Pimpotin. Kukaan ei tullut avaamaan. Pimpotin uudelleen. Kolmannen kerran. Nyt alkaa itkettää. Miksi äiti ei avaa? On tosi kova hätä. Avaa jo, äiti. Itketti, huutelin äitiä ja pimpotin. Naapuri meni ohitseni ylempään kerrokseen. Yhtäkkiä äitini pää pilkisti ylemmästä kerroksesta. Vahinko kävi väärällä ovella ja taas äiti oli vihainen. Miten en muistanut missä asuttiin?



Tässä elämä on


Tässä elämä on. Muutamia hetkiä sieltä täältä. Ohikiitäviä päiviä. Samoja rutiineja. Samoja kaavoja. Pitkiä päiviä. Väsyneitä iltoja. Peiton alle kääriytymistä. Tietokone on seissyt toimettomana. Mummi on odottanut valokuviaan joulusta lähtien. Lapsille omistatumista. Hyvin vähän someaikaa. Game of Thronesin kaksi kautta hetkessä ahmittuna. Uudelleen löytynyt sali-into. Kahvihetkiä. Pyykkikasa, joka kasvaa nopeammin kuin siitä pääsee eroon. Tiskit. Imurointi. Aina ne samat. Ystäviä aina kun ehtinyt. Ne turvallisen tylsät rutiinit. Tammikuu. Helmikuu. Aika. Se menee niin nopeasti.

Blogin kanssa sitä aina miettiiä, että mistä sitä aloittaisi pitkän tauon jälkeen. Kun on kirjoittanut arjen keskellä yli neljä vuotta, elää väkisin kuollutta kautta. Elää elämää. Ei halua stressata. En halua enää kirjoittaa koska olisi pakko.



Kaksikymmentäseitsemän


Tänään täytän 27 vuotta. Alkaa tuntua jo aikuiselta. Aika kiva ikä, etten sanoisi. Elämää on paljon koettuna, mutta sitä on vielä niin paljon edessä. En haluaisi olla yhtään nuorempi. Tykkään tästä.

Elämä on antanut minulle paljon, niin hyvää kuin pahaa. Se on koetellut. Se on antanut lapsuuden yökylät mamman kuistilla, serkkuni kanssa teltassa. Se on antanut ensimmäiset esitykset saman talon olohuoneessa, moppi päässä, mamman vanha hääpuku päällä. Se on antanut aamut äidin äidin äidin luona. Se sama kaurapuuro ja omenahillo. Pienet pullat siinä purkissa, joka nyt on omani keittiön pöydällä. Elämä on antanut minulle kesät leireillä ja kesäkodissa. Partion ja balettia. Hyviä muistoja, mutta myös niitä muistoja, jotka ovat olleet suuressa asemassa tehdessään minusta minut.



Loma, lopu jo!

Nyt jo riitää. Loma siis. Tarpeeksi pitkä. Yhdessä 24/7. Kukaan jaksa. En mie ainakaan. Haluan aamukahvini hiljaisuudessa. Käydä vessassa yksin. Kukaan ei huutele. Saa vaikka pelata. Tai nyppiä kulmakarvoja. Ihan yksin. Tai katsoa telkkaria. Laulaa musiikin tahdissa. Yksin. Tanssia kuin hullu. Antti Tuiskua. Heittää kädet ilmaan. Riehua. Ihan yksin. Kukaan ei vingu. Antti Tuisku huutaa. Huudan mukana. Ilman noita kahta. Huomenna kouluun. Luojan kiitos. Ihan loppu jo. Kiva loma oli. Rentouduttiin. Syötiin. Leikittiin. Nukuttiin pitkään. Ei muuta vastuuta. Joskus ruokaa. Muuten suklaata. Oltiin hunningolla. En edes treenannut. Ihan vähän. Yritin. Mutta sekin vitutti. Ei pysty. Tahdon treenata yksin. Muuten kiva loma. Nyt vaan riittää. Toinen tarhaan. Ihan sama mihin. Vaikka eläintarhaan. Kunhan meluaa muualla. Edes hetken. Juoskoot ympyrää siellä. Joku muu hoitaa. Piiloudun kohta jonnekin. Sängyn alle. Saunaan. Maton alle. Kerälle. Pysyn siellä. Oon ihan hiljaa. En kerro lapsille. Villasukat vaan näkyy. Sieltä maton alta. Piilosta. Huomenna meen salille. Yksin. Haistamaan hikeä. Ikävä sitä. Istumaan. Palauttelemaan kolme minuuttia. Ei tarvi puhua. Kellekkään. Käyn kaupassa yksin. Seison paikoillaan. Kun valitsen juustoa. Voin tutkia rauhassa. Vaikka kinkkua. Ihan yksin. Kukaan ei vaadi. Mitään. Rakastan meidän Lidliä. Kaivan vaikka nenääni. Yksin. Ja makaan. Kukaan ei hypi. Ei päälle. Ei kylkeen. Saa vaikka nukahtaa. Helvetin hobitit. Rakastan niitä. Mutta loma riittää. Kukaan jaksa tällästä. Ottaisin avioeron. Jos olisin naimisissa. Lapsista ei voi erota. Onneksi alkaa arki. Se pelastaa. Muuten sekoaisin. LOMA, LOPU JO!





Tuleva kätilö avautuu








Vielä kuvasatoa koulusta ja meidän jälkitarkastus-labrasta. Toiveena olisi seuraavaa harjoittelua varten, että pääsin tekemään myös jälkitarkastuksia. Kuvissa on tuttu torso blogini suosituimmasta postauksesta: alapään asiantuntijat. Mutta ei keskitytä sen enempää nyt tulevaan harjoitteluun. Kun minulle saa avautua, niin minä haluan myös avautua.

Minulle on monesti tullut vastaan keskustellessani tulevasta ammatistani, ettei voisi kuvitella työstenkelevänsä valitsemallani alalla. Ja puheeksi on myös tullut intimiteetti ja kätilön focus työssä: alapää. Minulle naisen alapää ei ole mikään kauhistuksen paikka. En sitä vierasta, inhoa tai sen kummemmin jumaloikkaan. Minulle naisen alapää on neutraali paikka. Jos olisin seksuaalisesti kiinnostunut naisista, ei kätilön ammatissa siltikään työssäni alapää olisi mikään kiihottumisen kohde.

Koulun myötä alapäästä, ihmisen seksuaalisuudesta ja yleisestikin ottaen avoimuudesta on tullut normaali ja elämän perusasia. Niin se vain on, että raskautta edeltää seksi. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen on nykyään aika normaalia. Siitä pystytään koulussa puhumaan ilman punastumista, häpeilyä ja yleensä aika kovaan ääneen. Kolme vuotta opiskelleena jutut ovat jo aika rivoja ja huumorilla maustettua. Ensimmäinen vuosi oli vielä aika pientä ja totuttelua. Mutta kun pääsimme opinnoissa eteenpäin ja luokka alkoi hitsaantumaan yhteen, vapautui jututkin. Samalla olen huomannut, että meidän luokassa pystytään puhumaan mistä asiasta vaan, ilman että täytyisi jotenkin suodattaa. Saimme esimerkiksi uusia naisia ryhmäämme äitiyslomilta, joiden kanssa ennen viimeisiä tenttejä tuli kovaan ääneen puhuttua lapsista ja kuinka ne joskus vituttaa. Ihanan avointa, rentoa ja humoristista porukkaa!

Mutta vastapainoksi olen huomannut, että kätilöinti, synnytys, imetys, naiseus ja se voimaantuminen välillä aikamoista paasausta. Välillä tuntuu, että on kahta koulukuntaa: luomukätilöt ja teknokätilöt. Ja siinä välillä ei voi olla mitään. Siinä missä äitiys voi tuntua välillä syyllistävältä ja sanonta "äiti on toiselle susi" tuntua pitävänsä paikkaansa, niin on se myös kätilöydessäkin. Mutta totuus on, tämä on hyvin naisvoittoinen ala! Ja naiset, joilla on oma mielipide ja tavoite... Se on samalla niin hyvä asia, mutta välillä tuntuu, että on vain se yksi ja oikea tie: oma mielipide. Mie en esimerkiksi jaksa voimaantua kahden tunnin synnytyspropagandavideota katsoessani. Enkä sen pahemmin herkistykkään, vaikka onhan syntymä yksi maailman hienoimmista asioista. Mutta kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla raskaana, valmistautua synnytykseen, synnyttää, imettää tai olla imettämättä ja olla äiti. Ja niin se pitäisi olla tässä työssäkin.

Kävin esimerkiksi vuosi sitten akupunktiokurssin, vaikka en ole pahemmin kiinnostunut kiinalaisesta lääketieteestä, enkä allekirjoittanut kaikkea mitä kouluttajamme siitä kertoi. Mutta mielenkiintoista se oli ja tietysti olen antanut akupainantaa siitä kiinnostuneille kavereilleni. Mutta on muitakin tapoja. Ja  minusta tuntuu, että haluan tietää mahdollisimman monista eri tavoista, jotta olisin mahdollisimman hyvä kätilö, kun annan vaikka synnyttäjälle vaihtoehtoja. Ja jos kaikki ehdotukseni tyrmättäisiinkin, niin mitäs sitten. Välillä vain tuntuu, ettei saisi kulkea lääketieteellisen synnytyksen tai luomusynnytyksen välillä. Onhan se totta, että synnyttäminen on luonnollinen asia. Se voidaan tehdä ilman medikalisointia. Mutta välillä se vaan on tarpeen. Joskus epiduraali on synnyttäjän pelastus, sisätutkimuksille on selvä syy, sikiön sydänääniä ei kuunnella turhaan ja ei se oksitosiinitippakaan taida pelkkää synnyttäjän kiusaamista varten olla.

Ja sitten on ne synnyttämään tulevat naiset. Välillä jännittää, että minkälaisen materiaalin kanssa sitä tulee työskentelemään. Enkä nyt meinaa niitä alapäitä. Vaan naisia. Seuraan mielenkiinnosta useita Facebookissa olevia ryhmiä, jotka liittyvät imetykseen ja synnytykseen. Ja joskus pelottaa se, kuinka sairaalassa synnyttämisestä ajatellaan ja kätilöistä. On turhia sisätutkimuksia, joiden perään huudellaan, huonoja kokemuksia ohjauksesta tai "sänkyyn sitomisesta". Tuleeko minusta sellainen, josta puhutaan keskustelupalstoilla. On hienoa, että kokemuksia jaetaan. Ja onhan siellä välillä ihan tietoakin. Mutta ennakkoluuloja saattaa syntyä niiden pohjalta ja joko synnyttämään tullaan asenteella: "ette osaa mitään" tai sitten avoimin ja luottavaisin mielin.

Mutta nämähän ovat vain ajatuksiani ja mietteitä. Minun tarkoitukseni ja tavoitteeni on olla luotettava, ammattimainen ja avoin kätilö. Sekä tuki koko perheelle, juuri sellaisella asenteella, kuin mitä siinä kohtaa tarvitaan. Kun siihen oikeaan työhön pääsee käsiksi, tulee enemmän kokemusta ja varmuutta, voin huudella uudelleen. Nyt voin vain olla mieli avoinna ja löytää se oma paikka tästä ammattikunnasta. Haluan saada mahdollisimman kattavasti tietoa ja kehittää itseäni. En halua keskittyä vain yhteen "totuuteen", vaan olla tiedollisesti sekä kokemuksellisesti rikas ja monipuolinen.

Ja tuleehan minusta sairaanhoitajakin. Ja sielläkin on polkuja, joita haluan kokeilla. Odotan todella paljon ensi syksyn synnäriharjoittelua. Olen kuullut, että siitä tulee rankimpia harjoitteluita ja sen uskon. Mutta se avaa myös silmiä ja pistää minut likoon. Tulen huutelemaan lisää sen harjoittelun jälkeen!


Vuodelle 2016













































Vuoden ensimmäinen. Tästä vuodesta on hyvä tunne, eikä vuodessa 2015 ollut mitään vikaa. Hyvin opiskeluorientoitunut, työn täyteinen ja muutosten aikaa. Yllätyksiä ja vaikeita päätöksiä. Mutta kaikkein eniten elämisen iloa.

Aloitin kolmannen vuoteni kätilöopiskelijana. Olin harjoittelussa lapsivuodeosastolla sekä nuorten parissa. Aloitin opinnäytetyön ja keräsin opintopisteitä. Nyt alkaa tuntumaan, että vielä joskus tulen valmistumaan tästä koulusta. Olen kätilöyden lisäksi löytänyt mielenkiintoisia erikoissairaanhoidonalueita, joissa voisin nähdä itseni työskentelemässä. Tänä vuonna tulen olemaan harjoittelussa äitiysneuvolassa sekä ensimmäisessä synnäriharjoittelussa. Tulen saattamaan opinnäytetyöni päätökseen ja vuoden päästä minulla on koulua jäljellä enää puoli vuotta!

Myös Mimmin elämä muuttui, sillä syksyllä likka aloitti ensimmäisen kouluvuotensa. Ehdin pelätä, stressata ja murehtia alkavaa syksyä jo keväästä alkaen, mutta nyt joulun alla voin todeta, että paremmin ei olisi voinut koulu alkaa. Kiitettävän todistuksen saanut tyttö, ylpeä äiti ja paljon vähemmän stressaten lukukauden aloittava perhe. Vuoden päästä Mimmi on jo toisella luokalla, eli todella iso tyttö jo!

Tuisku täytti syksyllä neljä vuotta. Poika on kasvanut pienestä kirpusta ja taaperosta eläväiseksi, huumorintajuiseksi ja sähikäisen tapaiseksi leikki-ikäiseksi. Pojan kanssa tarvitaan pitkää pinnaa, kekseliäisyyttä ja isoa syliä. Vuoden päästä toivottavasti mietin tätä ikää naureskellen. Aina ei nimittäin 4-vuotiaan pojan kanssa naurata.

Vuonna 2015 kaiken koulun, työn ja lasten ohella ehdin ja en ehtinyt nähdä ystäviäni. Harrastuksina jatkoin teatteria sekä juhannuksen tienoilla aloin käymään säännöllisesti salilla. Olen edelliseen vuoteen verrattuna kerännyt itselleni yli viisi kiloa lisää painoa, mutta tällä hetkellä vedänkin tuplaten niitä painoja kuin ensimmäisillä salikerroilla. Kesällä pääsin myös parille festareille, Meripäiville (joo, wohoo!), taisin olla rannallakin ehkä kerran-pari ja pyrin nauttimaan elämästä täysillä. Kävin Tinder-treffeillä, kauhistuin ja ihastuin, petyin ja innostuin. Lapset edelleen kinastelevat siitä, pitäisikö minulla olla poika- tai tyttöystävä. Tuisku on nimittäin aivan varma, että minulla pitäisi olla tyttöystävä. Nyt vain vastaan, että "ehkä vielä joskus äidillä on joku". Uskon rakkauteen ja siihen, että kun sen oikean on löytänyt, sen tietää. Ja että siinä seurassa saa olla pässi niin hyvässä kuin pahassa.

Vuodesta 2016 odotan hyvää. Jatkan teatterissa ja aion toteuttaa lapsuuden haaveeni sen osalta. Pidän kiinni salikissailusta ja tavoitteena on jatkaa siitä saatua hyvää ja energistä oloa. Koulun suhteen tuleva kevät on varmasti rankka, mutta ensi syksystä odotan vielä rankempaa. Olen jo suunnitellut tulevan kesän kesätöitä ja odotan kevään ja auringon saapumista. Talvi ei ole minua varten, mutta tämä talvi onkin ollut yllättävän kivuton 24/7 vilukissalle. Haluan nähdä lasten iloitsevan ja kasvavan tässä kaiken keskellä. Parasta onkin Mimmin spontaanit: "äiti, rakastan sinua" ja Tuiskun: "en olisi pärjännyt ilman sinua" -lausahdukset.

Vuosi 2016 - May the Force be with you!

ps. Parasta bloggaamisen saralla on ollut ehdottomasti perustamamme Lumoblogit-yhteisö, jossa minäkin olen ollut alusta asti mukana. Lumoblogit täyttää tänä keväänä yhden vuoden! Käy kurkkaamassa täältä, ketä kaikkia meidän yhteisössä on mukana. Eräät tutut kasvot palaavat myös takaisin kotiin piakkoin. ;-)