Kaksikymmentäseitsemän


Tänään täytän 27 vuotta. Alkaa tuntua jo aikuiselta. Aika kiva ikä, etten sanoisi. Elämää on paljon koettuna, mutta sitä on vielä niin paljon edessä. En haluaisi olla yhtään nuorempi. Tykkään tästä.

Elämä on antanut minulle paljon, niin hyvää kuin pahaa. Se on koetellut. Se on antanut lapsuuden yökylät mamman kuistilla, serkkuni kanssa teltassa. Se on antanut ensimmäiset esitykset saman talon olohuoneessa, moppi päässä, mamman vanha hääpuku päällä. Se on antanut aamut äidin äidin äidin luona. Se sama kaurapuuro ja omenahillo. Pienet pullat siinä purkissa, joka nyt on omani keittiön pöydällä. Elämä on antanut minulle kesät leireillä ja kesäkodissa. Partion ja balettia. Hyviä muistoja, mutta myös niitä muistoja, jotka ovat olleet suuressa asemassa tehdessään minusta minut.



Loma, lopu jo!

Nyt jo riitää. Loma siis. Tarpeeksi pitkä. Yhdessä 24/7. Kukaan jaksa. En mie ainakaan. Haluan aamukahvini hiljaisuudessa. Käydä vessassa yksin. Kukaan ei huutele. Saa vaikka pelata. Tai nyppiä kulmakarvoja. Ihan yksin. Tai katsoa telkkaria. Laulaa musiikin tahdissa. Yksin. Tanssia kuin hullu. Antti Tuiskua. Heittää kädet ilmaan. Riehua. Ihan yksin. Kukaan ei vingu. Antti Tuisku huutaa. Huudan mukana. Ilman noita kahta. Huomenna kouluun. Luojan kiitos. Ihan loppu jo. Kiva loma oli. Rentouduttiin. Syötiin. Leikittiin. Nukuttiin pitkään. Ei muuta vastuuta. Joskus ruokaa. Muuten suklaata. Oltiin hunningolla. En edes treenannut. Ihan vähän. Yritin. Mutta sekin vitutti. Ei pysty. Tahdon treenata yksin. Muuten kiva loma. Nyt vaan riittää. Toinen tarhaan. Ihan sama mihin. Vaikka eläintarhaan. Kunhan meluaa muualla. Edes hetken. Juoskoot ympyrää siellä. Joku muu hoitaa. Piiloudun kohta jonnekin. Sängyn alle. Saunaan. Maton alle. Kerälle. Pysyn siellä. Oon ihan hiljaa. En kerro lapsille. Villasukat vaan näkyy. Sieltä maton alta. Piilosta. Huomenna meen salille. Yksin. Haistamaan hikeä. Ikävä sitä. Istumaan. Palauttelemaan kolme minuuttia. Ei tarvi puhua. Kellekkään. Käyn kaupassa yksin. Seison paikoillaan. Kun valitsen juustoa. Voin tutkia rauhassa. Vaikka kinkkua. Ihan yksin. Kukaan ei vaadi. Mitään. Rakastan meidän Lidliä. Kaivan vaikka nenääni. Yksin. Ja makaan. Kukaan ei hypi. Ei päälle. Ei kylkeen. Saa vaikka nukahtaa. Helvetin hobitit. Rakastan niitä. Mutta loma riittää. Kukaan jaksa tällästä. Ottaisin avioeron. Jos olisin naimisissa. Lapsista ei voi erota. Onneksi alkaa arki. Se pelastaa. Muuten sekoaisin. LOMA, LOPU JO!





Tuleva kätilö avautuu








Vielä kuvasatoa koulusta ja meidän jälkitarkastus-labrasta. Toiveena olisi seuraavaa harjoittelua varten, että pääsin tekemään myös jälkitarkastuksia. Kuvissa on tuttu torso blogini suosituimmasta postauksesta: alapään asiantuntijat. Mutta ei keskitytä sen enempää nyt tulevaan harjoitteluun. Kun minulle saa avautua, niin minä haluan myös avautua.

Minulle on monesti tullut vastaan keskustellessani tulevasta ammatistani, ettei voisi kuvitella työstenkelevänsä valitsemallani alalla. Ja puheeksi on myös tullut intimiteetti ja kätilön focus työssä: alapää. Minulle naisen alapää ei ole mikään kauhistuksen paikka. En sitä vierasta, inhoa tai sen kummemmin jumaloikkaan. Minulle naisen alapää on neutraali paikka. Jos olisin seksuaalisesti kiinnostunut naisista, ei kätilön ammatissa siltikään työssäni alapää olisi mikään kiihottumisen kohde.

Koulun myötä alapäästä, ihmisen seksuaalisuudesta ja yleisestikin ottaen avoimuudesta on tullut normaali ja elämän perusasia. Niin se vain on, että raskautta edeltää seksi. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen on nykyään aika normaalia. Siitä pystytään koulussa puhumaan ilman punastumista, häpeilyä ja yleensä aika kovaan ääneen. Kolme vuotta opiskelleena jutut ovat jo aika rivoja ja huumorilla maustettua. Ensimmäinen vuosi oli vielä aika pientä ja totuttelua. Mutta kun pääsimme opinnoissa eteenpäin ja luokka alkoi hitsaantumaan yhteen, vapautui jututkin. Samalla olen huomannut, että meidän luokassa pystytään puhumaan mistä asiasta vaan, ilman että täytyisi jotenkin suodattaa. Saimme esimerkiksi uusia naisia ryhmäämme äitiyslomilta, joiden kanssa ennen viimeisiä tenttejä tuli kovaan ääneen puhuttua lapsista ja kuinka ne joskus vituttaa. Ihanan avointa, rentoa ja humoristista porukkaa!

Mutta vastapainoksi olen huomannut, että kätilöinti, synnytys, imetys, naiseus ja se voimaantuminen välillä aikamoista paasausta. Välillä tuntuu, että on kahta koulukuntaa: luomukätilöt ja teknokätilöt. Ja siinä välillä ei voi olla mitään. Siinä missä äitiys voi tuntua välillä syyllistävältä ja sanonta "äiti on toiselle susi" tuntua pitävänsä paikkaansa, niin on se myös kätilöydessäkin. Mutta totuus on, tämä on hyvin naisvoittoinen ala! Ja naiset, joilla on oma mielipide ja tavoite... Se on samalla niin hyvä asia, mutta välillä tuntuu, että on vain se yksi ja oikea tie: oma mielipide. Mie en esimerkiksi jaksa voimaantua kahden tunnin synnytyspropagandavideota katsoessani. Enkä sen pahemmin herkistykkään, vaikka onhan syntymä yksi maailman hienoimmista asioista. Mutta kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla raskaana, valmistautua synnytykseen, synnyttää, imettää tai olla imettämättä ja olla äiti. Ja niin se pitäisi olla tässä työssäkin.

Kävin esimerkiksi vuosi sitten akupunktiokurssin, vaikka en ole pahemmin kiinnostunut kiinalaisesta lääketieteestä, enkä allekirjoittanut kaikkea mitä kouluttajamme siitä kertoi. Mutta mielenkiintoista se oli ja tietysti olen antanut akupainantaa siitä kiinnostuneille kavereilleni. Mutta on muitakin tapoja. Ja  minusta tuntuu, että haluan tietää mahdollisimman monista eri tavoista, jotta olisin mahdollisimman hyvä kätilö, kun annan vaikka synnyttäjälle vaihtoehtoja. Ja jos kaikki ehdotukseni tyrmättäisiinkin, niin mitäs sitten. Välillä vain tuntuu, ettei saisi kulkea lääketieteellisen synnytyksen tai luomusynnytyksen välillä. Onhan se totta, että synnyttäminen on luonnollinen asia. Se voidaan tehdä ilman medikalisointia. Mutta välillä se vaan on tarpeen. Joskus epiduraali on synnyttäjän pelastus, sisätutkimuksille on selvä syy, sikiön sydänääniä ei kuunnella turhaan ja ei se oksitosiinitippakaan taida pelkkää synnyttäjän kiusaamista varten olla.

Ja sitten on ne synnyttämään tulevat naiset. Välillä jännittää, että minkälaisen materiaalin kanssa sitä tulee työskentelemään. Enkä nyt meinaa niitä alapäitä. Vaan naisia. Seuraan mielenkiinnosta useita Facebookissa olevia ryhmiä, jotka liittyvät imetykseen ja synnytykseen. Ja joskus pelottaa se, kuinka sairaalassa synnyttämisestä ajatellaan ja kätilöistä. On turhia sisätutkimuksia, joiden perään huudellaan, huonoja kokemuksia ohjauksesta tai "sänkyyn sitomisesta". Tuleeko minusta sellainen, josta puhutaan keskustelupalstoilla. On hienoa, että kokemuksia jaetaan. Ja onhan siellä välillä ihan tietoakin. Mutta ennakkoluuloja saattaa syntyä niiden pohjalta ja joko synnyttämään tullaan asenteella: "ette osaa mitään" tai sitten avoimin ja luottavaisin mielin.

Mutta nämähän ovat vain ajatuksiani ja mietteitä. Minun tarkoitukseni ja tavoitteeni on olla luotettava, ammattimainen ja avoin kätilö. Sekä tuki koko perheelle, juuri sellaisella asenteella, kuin mitä siinä kohtaa tarvitaan. Kun siihen oikeaan työhön pääsee käsiksi, tulee enemmän kokemusta ja varmuutta, voin huudella uudelleen. Nyt voin vain olla mieli avoinna ja löytää se oma paikka tästä ammattikunnasta. Haluan saada mahdollisimman kattavasti tietoa ja kehittää itseäni. En halua keskittyä vain yhteen "totuuteen", vaan olla tiedollisesti sekä kokemuksellisesti rikas ja monipuolinen.

Ja tuleehan minusta sairaanhoitajakin. Ja sielläkin on polkuja, joita haluan kokeilla. Odotan todella paljon ensi syksyn synnäriharjoittelua. Olen kuullut, että siitä tulee rankimpia harjoitteluita ja sen uskon. Mutta se avaa myös silmiä ja pistää minut likoon. Tulen huutelemaan lisää sen harjoittelun jälkeen!


Vuodelle 2016













































Vuoden ensimmäinen. Tästä vuodesta on hyvä tunne, eikä vuodessa 2015 ollut mitään vikaa. Hyvin opiskeluorientoitunut, työn täyteinen ja muutosten aikaa. Yllätyksiä ja vaikeita päätöksiä. Mutta kaikkein eniten elämisen iloa.

Aloitin kolmannen vuoteni kätilöopiskelijana. Olin harjoittelussa lapsivuodeosastolla sekä nuorten parissa. Aloitin opinnäytetyön ja keräsin opintopisteitä. Nyt alkaa tuntumaan, että vielä joskus tulen valmistumaan tästä koulusta. Olen kätilöyden lisäksi löytänyt mielenkiintoisia erikoissairaanhoidonalueita, joissa voisin nähdä itseni työskentelemässä. Tänä vuonna tulen olemaan harjoittelussa äitiysneuvolassa sekä ensimmäisessä synnäriharjoittelussa. Tulen saattamaan opinnäytetyöni päätökseen ja vuoden päästä minulla on koulua jäljellä enää puoli vuotta!

Myös Mimmin elämä muuttui, sillä syksyllä likka aloitti ensimmäisen kouluvuotensa. Ehdin pelätä, stressata ja murehtia alkavaa syksyä jo keväästä alkaen, mutta nyt joulun alla voin todeta, että paremmin ei olisi voinut koulu alkaa. Kiitettävän todistuksen saanut tyttö, ylpeä äiti ja paljon vähemmän stressaten lukukauden aloittava perhe. Vuoden päästä Mimmi on jo toisella luokalla, eli todella iso tyttö jo!

Tuisku täytti syksyllä neljä vuotta. Poika on kasvanut pienestä kirpusta ja taaperosta eläväiseksi, huumorintajuiseksi ja sähikäisen tapaiseksi leikki-ikäiseksi. Pojan kanssa tarvitaan pitkää pinnaa, kekseliäisyyttä ja isoa syliä. Vuoden päästä toivottavasti mietin tätä ikää naureskellen. Aina ei nimittäin 4-vuotiaan pojan kanssa naurata.

Vuonna 2015 kaiken koulun, työn ja lasten ohella ehdin ja en ehtinyt nähdä ystäviäni. Harrastuksina jatkoin teatteria sekä juhannuksen tienoilla aloin käymään säännöllisesti salilla. Olen edelliseen vuoteen verrattuna kerännyt itselleni yli viisi kiloa lisää painoa, mutta tällä hetkellä vedänkin tuplaten niitä painoja kuin ensimmäisillä salikerroilla. Kesällä pääsin myös parille festareille, Meripäiville (joo, wohoo!), taisin olla rannallakin ehkä kerran-pari ja pyrin nauttimaan elämästä täysillä. Kävin Tinder-treffeillä, kauhistuin ja ihastuin, petyin ja innostuin. Lapset edelleen kinastelevat siitä, pitäisikö minulla olla poika- tai tyttöystävä. Tuisku on nimittäin aivan varma, että minulla pitäisi olla tyttöystävä. Nyt vain vastaan, että "ehkä vielä joskus äidillä on joku". Uskon rakkauteen ja siihen, että kun sen oikean on löytänyt, sen tietää. Ja että siinä seurassa saa olla pässi niin hyvässä kuin pahassa.

Vuodesta 2016 odotan hyvää. Jatkan teatterissa ja aion toteuttaa lapsuuden haaveeni sen osalta. Pidän kiinni salikissailusta ja tavoitteena on jatkaa siitä saatua hyvää ja energistä oloa. Koulun suhteen tuleva kevät on varmasti rankka, mutta ensi syksystä odotan vielä rankempaa. Olen jo suunnitellut tulevan kesän kesätöitä ja odotan kevään ja auringon saapumista. Talvi ei ole minua varten, mutta tämä talvi onkin ollut yllättävän kivuton 24/7 vilukissalle. Haluan nähdä lasten iloitsevan ja kasvavan tässä kaiken keskellä. Parasta onkin Mimmin spontaanit: "äiti, rakastan sinua" ja Tuiskun: "en olisi pärjännyt ilman sinua" -lausahdukset.

Vuosi 2016 - May the Force be with you!

ps. Parasta bloggaamisen saralla on ollut ehdottomasti perustamamme Lumoblogit-yhteisö, jossa minäkin olen ollut alusta asti mukana. Lumoblogit täyttää tänä keväänä yhden vuoden! Käy kurkkaamassa täältä, ketä kaikkia meidän yhteisössä on mukana. Eräät tutut kasvot palaavat myös takaisin kotiin piakkoin. ;-)