Kaksikymmentäseitsemän


Tänään täytän 27 vuotta. Alkaa tuntua jo aikuiselta. Aika kiva ikä, etten sanoisi. Elämää on paljon koettuna, mutta sitä on vielä niin paljon edessä. En haluaisi olla yhtään nuorempi. Tykkään tästä.

Elämä on antanut minulle paljon, niin hyvää kuin pahaa. Se on koetellut. Se on antanut lapsuuden yökylät mamman kuistilla, serkkuni kanssa teltassa. Se on antanut ensimmäiset esitykset saman talon olohuoneessa, moppi päässä, mamman vanha hääpuku päällä. Se on antanut aamut äidin äidin äidin luona. Se sama kaurapuuro ja omenahillo. Pienet pullat siinä purkissa, joka nyt on omani keittiön pöydällä. Elämä on antanut minulle kesät leireillä ja kesäkodissa. Partion ja balettia. Hyviä muistoja, mutta myös niitä muistoja, jotka ovat olleet suuressa asemassa tehdessään minusta minut.



Elämä on antanut paljon surua. Se on antanut pelkoa. Se on antanut äidin sairastumisen. Sen, kun näin kuinka äitiä lyötiin. Ne mustelmat ja kuinka äiti antoi aina anteeksi. Piti kiinni niistä miehistä, jotka tekivät hänelle pahaa. Se antoi mahdollisuuden uudesta perheestä, kunnes äiti sairastui ja joutui sairaalaan. Avioliitto vaihtui narkkariin. Minä siellä keskellä. Kasvamassa ja pitämässä äidistä huolta. Elämä antoi sen, että minusta alkoi tulla äiti. Soitin aina ambulanssin. Siivosin veret pöydältä ja tiskasin veitsen. Huolehdin ja sallin kaiken tapahtua. Kunhan äiti vaan selviää seuraavaan aamuun. Elämä vei minulta isän. Olin 14-vuotias. Se vei minulta monta muutakin ihmistä. Lopulta elämä vei minut lastenkotiin. Lopulta aloin kasvamaan äidistä irti.

Elämä on antanut minun muuttaa omaan asuntooni 16-vuotiaana. Ei mennyt kuin muutama päivä synttäreistä, kun asuin omassa kodissa. Aloin saamaan kaikesta taas kiinni. Kasvatin itse itseäni. Minulla ei koskaan ollut rajoja. Ei ketään, joka olisi sanonut suoraan kuinka pitäisi toimia. Tein virheitä, kipuilin ja opin niistä. Kasvoin kaikesta huolimatta. Sain luottamuksen osoituksia minua tukevilta ihmisiltä. Uskoin itseeni ja siihen, että kaikesta selviää. En halunnut toistaa äitini kohtaloa. Minusta ei tulisi samanlaista.

Sitten elämä antoi minulle esikoiseni. Tulin 18-vuotiaana raskaaksi. Ei mikään ihanneikä. Ei varsinkaan niin pienessä paikassa kuin kotikaupunkini. Villit huhut levisivät minusta ja raskaudesta. Kaikki ne katseet koulussa. Kuiskiminen ja huhut. Mutta sitten sain tyttäreni. Hän opetti minulle, että "fuck them all!". Ihan sama! Minulla oli hänet. Ja tyttäreni vuoksi menin suorittamaan lukioni loppuun. Hänen vuokseen. Ja minähän näytin kaikille. Näytin itselleni, sille matematiikan opettajalle ja kaikille muille, että minusta on vielä vaikka mihin.

Elämä antoi minulle myös toisen lapsen. Pojan synnyttyä osasin jo lopulta olla esittämästä. Sillä olin ihan yhtä hyvä kuin kuka muukin äiti. Enää ei tarvinnut hävetä omaa ikää. Menin naimisiinkin. Olin elämäni kukkuloilla. Ajattelin, että tälläistä elämää haluan. Yritin olla kunnon kotiäiti, suorittaa ja olla maailman paras. Elämä antoi pojan synnyttyä rankimman vuoden. Unettomuuden. Sen tunteen, että on jossain hulluuden partaalla. Mutta se antoi luvan hankkia apua. Vaikka se olikin vain kolmen yön unikoulu. Ja jossain kohtaa se alkoi antamaan yöunet takaisinkin.

Elämä antoi myös ikävän. Kun muutettiin toiselle paikkakunnalle. Eroon sukulaisista ja ystävistä. Itkin lastenhuoneen teltassa. Siinä Ikean sirkusteltassa. Itkin ikävääni. Ihan vieraalla paikkakunnalla. Mutta se antoi minulle paikan unelmieni koulusta. Minusta tulisi kätilö. Lopulta se antoi koulupaikan lisäksi uusia ystäviä. Niin uudelta paikkakunnalta kuin koulustakin.

Mutta elämällä oli lisää annettavaa. Lisää, mistä selvitä. Mikään ei ole kasvattanut minua niin paljon kuin se päivä, jolloin muutin omaan asuntooni. Yksin. Lasten kanssa. Aloin vihdoin saamaan itsestäni kiinni, ihan oikeasti. Joku isompi pyörä lähti viimein pyörimään. Minä aloin elämään. Ihan täysillä. Itseäni varten. Lapsiani varten. Olin aina elänyt, mutta puoliteholla. Tein asioita, koska luulin, että niin kuuluu tehdä. Koska niin minulta odotettiin.

Avioeron jälkeen olen huomannut, että on ihan ok olla itsekäs. Omaa aikaa saa vaatia. Silloin saa tehdä mitä haluaa. On ok sanoa olevansa väsynyt, vittuuntunut tai nauttia omasta ajastaan. Lapset eivät mene rikki, jos sen kerran viet ne mäkkäriin. Tai unohdat pestä hampaat. Tai sanot "jumalauta" niiden kuullen. Tai olet tiukka. Samalla on ihan ok vain makoilla koko aamu. Kumpikin lapsi kainalossa. Syödä sitten kun huomaa, että on nälkä. Mennä ulos tai olla menemättä. Nauraa ja rakastaa. Tärkeintä on ollut taito antaa itselleen anteeksi.

Elämä on antanut minulle kolme tärkeää asiaa: lapset, rakkauden ja ystävät. Vaikka minulla ei ole oikeaa perhettä, minulla on ystäviä. Minulla on elämässäni niin mahtavia ihmisiä, joille minä olen tärkeä ja rakas ihminen. Minä juuri tälläisenä on ihana. Ja minulla on sydän täynnä tunteita. Minulla on vielä unelmia, joita haluan toteuttaa. Ja tänä vuonna aion yhden unelmani täyttää. Ainakin kokeilla. Koska minulla on elämää vielä niin paljon edessä. Minulla on jalat vahvasti maassa, omalla perustalla. Mutta minulla on intoa ja unelmia. Pää pilvissä. Suuria haaveita. Pieniä asioita.

Minulla on oma perheeni. Oma hullunkurinen perheeni, jossa toisen lapsen pyllyä pyyhkiessäni toinen tulee laulamaan syntymäpäiväonnitteluja. Oma pieni perheeni, jossa aion antaa heille kaikkeni. Teen valintoja elämässäni, jotta lapset saisivat parhaan mahdollisen. Eniten haluan, että he oppivat olemaan onnellisia ja rakastamaan. Kuten minäkin.

Tämä on hyvä ikä! Elämä on juuri nyt hyvää. 


6 kommenttia

  1. Todella kosketyava teksti!
    Hyvää syntymäpäivää! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos kun jaoit näin suuren palan elämääsi, olet vahva ja rohkea nainen!

    VastaaPoista
  3. Ihana teksti. Yli kymmenen vuotta sua vanhempanakin tippa tuli linssiin. Samanlaisia kokemuksia lapsuudessa, itse en ehtinyt vaan tulla äidiksi kun piti näyttää, että "mä pärjään". Myöhemmin sitten. Hyvää syntymäpäivää!

    VastaaPoista
  4. Olet mahtava selviytyjä ja rohkea nainen! Tunsin itse eron jälkeen samankaltaisia tunteita ja tuntuikin hölmöltä kun tajusi millaisessa varjossa sitä oli elänyt! Pahin oma pelkoni on tulla katkeraksi, ja parhaani teen ettei niin käy! Tsemppiä onnesi tiellä, olet sen ansainnut!

    VastaaPoista
  5. Eksyin blogiisi joku aika sitten ja ihastuin kovasti! Oot tosi lahjakas kirjoittaja ja kuvaaja. Ihanan eläväinen blogi. Uusia postauksia odotellen :) ♡
    Käyn joka päivä kurkkimassa, joko olis tullut uutta tekstiä. :D

    T. 22v kahden äiti

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!