Kasvatuksesta, kepistä ja porkkanasta


Juuri kun postaan kiukuttelusta ja sen sallimisesta, niin tänä viikonloppuna sitä omaa kärsivällisyyttä sitten on koeteltu. Voihan vittu, mikä viikonloppu. Poika on koettellut rajojaan, hakenut reaktioitani ja pistänyt hanttiin. Ihan kunnolla. Kaikin keinoin. Viimeiseen temppuun asti. Kaksi päivää ja kaksi älytöntä raivaria. Niitä kuuluisia kiellettyjä tunteita ja yhdet itkutkin.

Äitinä oleminen vaatii multitaskaamisen lisäksi välillä jotain supervoimia. Tai ainakin epäonnistumisen kestämistä. Sitä, että opit virheistäsi, luovut tietystä keinosta ja muutut. Sen, että olet valmis muutokseen. Kyllä sen muutoksen tarpeen huomaa lopulta. Viimeistään, kun makaat taistelukentän jälkeisissä tunnelmissa sängyssä itku kurkussa. Koska pahinta on se hetki, kun huomaat olevasi umpikujassa oman kasvatuksesi kanssa. Se, kun olet mielestäsi käyttänyt kaikki keinot rauhallisuudesta kiristämiseen, huomiottajättämiseen ja lopulta omaan huutamiseen. Kun olet siinä hetkessä, että istut rimpuileva lapsi sylissäsi, joka huutaa kurkku suorana ja itkee, käy läpi kaikki asiat, joista etsit omaa epäonnistumistasi. Olisi, pitäisi, miksi en, vittu olen paska -kela pyörii päässäsi.



Kiukuttele rauhassa


Äiti pakotti minut pukemaan farkkushortsit. Sellaiset lappuhaalarin malliset. Vaalea pohja, jossa oli kukkia. Nykyään sellaiset olisi varmasti trendikkäät. Silloin se oli rumin vaate ikinä. Itkin, kun minun oli pakko pukea ne päälle. Olimme lähdössä ulos. Taisin olla alle kouluiän. Menin itkien odottamaan ulos. Äiti oli vihainen, koska kiukuttelin. Olin kiittämätön. Kiukuttelin ihan turhasta. Kerrostalomme rappukäytävä kaikui, kun itkin matkallani alas. Äiti jäi sisälle vetämään syvää henkeä. Katsoin ulkona kerrostalomme oven heijastuksesta itseäni. Oikeasti ne näytti ihan hyvältä. Enää ei itkettänyt niin paljon. Taivuin ja suostuin pitämään niitä päälläni.

Muistan toisen kerran siitä samaisesta kerrostalosta. Olin usein leikkimässä pihalla. Hiekkalaatikko oli kova juttu. Minulla tuli vessahätä ja lähdin kiipeämään rappusia meidän kerrokseemme. Oli muuten aika kova hätä, nyt kun mietin. Miksi en lähtenyt aiemmin? Aina piti odottaa, että vessahätä yltyy isoksi. Silloin voi vasta keskeyttää leikit. Kun on ihan pakko. Pimpotin. Kukaan ei tullut avaamaan. Pimpotin uudelleen. Kolmannen kerran. Nyt alkaa itkettää. Miksi äiti ei avaa? On tosi kova hätä. Avaa jo, äiti. Itketti, huutelin äitiä ja pimpotin. Naapuri meni ohitseni ylempään kerrokseen. Yhtäkkiä äitini pää pilkisti ylemmästä kerroksesta. Vahinko kävi väärällä ovella ja taas äiti oli vihainen. Miten en muistanut missä asuttiin?



Tässä elämä on


Tässä elämä on. Muutamia hetkiä sieltä täältä. Ohikiitäviä päiviä. Samoja rutiineja. Samoja kaavoja. Pitkiä päiviä. Väsyneitä iltoja. Peiton alle kääriytymistä. Tietokone on seissyt toimettomana. Mummi on odottanut valokuviaan joulusta lähtien. Lapsille omistatumista. Hyvin vähän someaikaa. Game of Thronesin kaksi kautta hetkessä ahmittuna. Uudelleen löytynyt sali-into. Kahvihetkiä. Pyykkikasa, joka kasvaa nopeammin kuin siitä pääsee eroon. Tiskit. Imurointi. Aina ne samat. Ystäviä aina kun ehtinyt. Ne turvallisen tylsät rutiinit. Tammikuu. Helmikuu. Aika. Se menee niin nopeasti.

Blogin kanssa sitä aina miettiiä, että mistä sitä aloittaisi pitkän tauon jälkeen. Kun on kirjoittanut arjen keskellä yli neljä vuotta, elää väkisin kuollutta kautta. Elää elämää. Ei halua stressata. En halua enää kirjoittaa koska olisi pakko.