Kiukuttele rauhassa


Äiti pakotti minut pukemaan farkkushortsit. Sellaiset lappuhaalarin malliset. Vaalea pohja, jossa oli kukkia. Nykyään sellaiset olisi varmasti trendikkäät. Silloin se oli rumin vaate ikinä. Itkin, kun minun oli pakko pukea ne päälle. Olimme lähdössä ulos. Taisin olla alle kouluiän. Menin itkien odottamaan ulos. Äiti oli vihainen, koska kiukuttelin. Olin kiittämätön. Kiukuttelin ihan turhasta. Kerrostalomme rappukäytävä kaikui, kun itkin matkallani alas. Äiti jäi sisälle vetämään syvää henkeä. Katsoin ulkona kerrostalomme oven heijastuksesta itseäni. Oikeasti ne näytti ihan hyvältä. Enää ei itkettänyt niin paljon. Taivuin ja suostuin pitämään niitä päälläni.

Muistan toisen kerran siitä samaisesta kerrostalosta. Olin usein leikkimässä pihalla. Hiekkalaatikko oli kova juttu. Minulla tuli vessahätä ja lähdin kiipeämään rappusia meidän kerrokseemme. Oli muuten aika kova hätä, nyt kun mietin. Miksi en lähtenyt aiemmin? Aina piti odottaa, että vessahätä yltyy isoksi. Silloin voi vasta keskeyttää leikit. Kun on ihan pakko. Pimpotin. Kukaan ei tullut avaamaan. Pimpotin uudelleen. Kolmannen kerran. Nyt alkaa itkettää. Miksi äiti ei avaa? On tosi kova hätä. Avaa jo, äiti. Itketti, huutelin äitiä ja pimpotin. Naapuri meni ohitseni ylempään kerrokseen. Yhtäkkiä äitini pää pilkisti ylemmästä kerroksesta. Vahinko kävi väärällä ovella ja taas äiti oli vihainen. Miten en muistanut missä asuttiin?



Eilen Mimmi kiukustui matematiikan tehtävistä. Hermostui, kun ei heti ymmärtänyt. Yritti olla ovelakin: "Miten tämä lasku menisi, jos sellainen tulisi eteen." Pistin laskemaan itse. Mimmiä kiukutti. Kiukkusi Tuiskulle. Olisi pitänyt olla hiljaa. Kuuntelin vierestä. Yritin rauhoitella. Ja osasihan se. Lopulta. Tänään jäin kotiin tekemään opinnäytetyötä, kun Mimmi lähti kouluun. "Laitetaan hiukset vielä." Kiukku heräsi taas. Ei kerkeä. Kaveri ehtii mennä jo. Kauhea kiire. Apua. Ei voi. Kuuntelin ja pysyin rauhallisena. Rauhoittelin ja otin kiukun vastaan. Sinne se sitten lähti. Ponnari päässä ja ehtikin vielä.

Poika on myös oma lukunsa. Aikamoinen haaveilija. Kiertää kaikki lammikot, kasat ja polut. Tulee perässä omia aikojaan. Hyppii, pomppii ja pyörii. Syömisen kanssa on varsinainen laiskottelija. Joskus laskee päänsä syliini, kun järsii leipää. Joskus ravaa keittiön ja olohuoneen välimaastoa. Monesti. Yleensä jotkut tomaattikastikkeet naamalla. Räiskii vettä suihkussa. Levittää lelut, mutta ei jaksa siivota. Hermostuu, jos ei saa sanottua asiaansa. Tai jos joku puhuu päälle. Suloinen ja raivostuttava samaan aikaan.

Kun tytölle saisi olla sanomassa, että rauhoittuisi, niin poikaa saisi olla kieltämässä. Yleensä se menee oman kiukun kautta. Ärsyttää, kun asioita saa sanoa monta kertaa. Kukaan ei kuuntele. Sovitaan jotain, mutta menee päin persettä. Jankataan yks sun toinen. Hermostutaan ja joskus huudetaan. Mutta sellainen en tahtoisi olla. Joskus olen mietinyt, että olisin halunnut äidin olevan iloisempi. Äiti oli aika jyrkkä. Äiti oli kipakka, kuten minäkin. Väsynyt, kuten minäkin välillä. Mutta äiti oli eri tavalla väsynyt. Äiti oli eri tavalla poissa. Henkisesti ja fyysisesti. Muistot äidistä on aika ristiriitaiset. Mutta meillä on samanlainen persoona. Ainakin osittain. Sen minkä muistan. Muistutan varmasti äitiäni vanhempana. Omena ei ole ja niin edelleen.

Haluan, että lapsille jää hyvä kuva lapsuudesta. Ja siihen olen aina pyrkinyt. Vaikka olisi kiire, olisi aina aikaa. Aikaa halata ja olla sylissä. Olisi turvallista kiukutella. Turvallista näyttää tunteensa. Pyydettäisiin anteeksi. Varsinkin äiti. Olisi aina varmuus, että rakastetaan. On aina tervetullut viereen.  Saisi kiukutella rumista vaatteista. Saisi tehdä virheitä. Saa jäädä syömään lunta. Saa hyppiä jokaisessa kuralätäkössä. Saa kiukutella kassajonossa, vaikka tekisi mieli huutaa perkelettä. Aina ei siihen pysty. Joskus se kiukuttelu ja valitus vituttaa. Se tottelemattomuus. Kun itsellään on nälkä ja toinen vitkastelee. Katsoo suoraan silmiin, naurahtaa ja tekee jotain kiellettyä. Potkii keittiön pöydän vastapäistä tuolia. Heittää repun. Ei sellaista jaksa aina kuunnella. Mutta kunhan aina sovitaan. Minä ja lapset.

Valokuvissa näytän iloiselta. Niitä on jokunen. Selailin vanhoja kuvia tänään. Muistan melkein kaikki kuvat, jotka minusta on otettu. Niitä on sen verran vähemmän kuin omista lapsista. Hymyilen kaikissa kuvissa. Monta kuvaa on isovanhempien luota. Siellä vietin aikani. Varsinkin kesäisin. Siellä ei oltu vihaisia. Arki kotona on aina ihan erilaisempaa. Joten kiukuttele rauhassa, lapseni. Mie opettelen ottamaan sitä aina vain paremmin vastaan. Ja opettelen olemaan kiukuttelematta. Mutta saan minäkin joskus kiukutella rauhassa. Lapset antaa anteeksi.







Ei kommentteja

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!