Joulupiparit lasten kanssa - ja miten siitä selviää


Tässä kirjoittamisen kanssa tuskailemisen keskellä tuntuu jopa hönöltä kirjoittaa lasten kanssa leipomisesta. Mitä mielenkiintoista siinä muka voisi olla? Mutta ehkä siinä se juju onkin: en tykkää siitä. Minussa ei asu sitä sisäistä Muumimammaa, joka saa mielihyvää lasten kanssa leipomisesta. Yritän kyllä olla tosi zen, mutta huomaan tekeväni kaiken mielummin itse (ajan sekä hermojen säästämiseksi) ja huomaan olevani helpottunut kun homma on ohi - kiitos ja näkemiin. Enemmänkin siis välttelen koko leipomishommaa.



Välttelyn mestari

Lapsena olin paras välttelemään huoneeni siivoamista. Mutta sitten taas, kuka ei lapsena olisi ollut? Minulla oli kotimme ainoa makuuhuone, jonka yhdellä seinällä oli valtava puinen kirjahylly. Nykyistä esteettistä silmääni särkee katsoa valokuvista leluihin hautautunutta kirjahyllyä. Mutta silloin se sisälsi kaikki kalleimmat aarteeni, kivikokoelmastani epämääräiseen sarjaan erilaisia koruja. Siivoaminen oli silloin se ainoa asia, joka minun piti tehdä ja vältin sitä viimeiseen asti. Yleensä juuri siihen pisteeseen, jossa äiti on muovipussin kanssa ovella ja uhkaa heittää kaikki lattialla olevat lelut roskiin.

Kasvaessani opin soveltamaan taitoani asioiden välttämiseen. Opettelin välttämään tunteita. Mitä isommaksi kodin ongelmat kasvoivat, välttelin aina enemmän niiden kohtaamista. Looginen ajattelumallini mukaan koin, että kun asioita ei kohdannut, niitä ei ollut olemassa. Pyrin kompensoimaan käyttäytymistäni muuten. Siivosin huoneeni ja vähän enemmänkin, koska se helpotti välttelystä aiheutuvaa stressiä. Oli helpompi esittää, ettei tiettyjä asioita ollut olemassa, kun esimerkiksi edellisen päivän juomisen merkkejä ei ollut näkyvillä. Vältin tunteita ja puuhasin enemmän.