Joulupiparit lasten kanssa - ja miten siitä selviää


Tässä kirjoittamisen kanssa tuskailemisen keskellä tuntuu jopa hönöltä kirjoittaa lasten kanssa leipomisesta. Mitä mielenkiintoista siinä muka voisi olla? Mutta ehkä siinä se juju onkin: en tykkää siitä. Minussa ei asu sitä sisäistä Muumimammaa, joka saa mielihyvää lasten kanssa leipomisesta. Yritän kyllä olla tosi zen, mutta huomaan tekeväni kaiken mielummin itse (ajan sekä hermojen säästämiseksi) ja huomaan olevani helpottunut kun homma on ohi - kiitos ja näkemiin. Enemmänkin siis välttelen koko leipomishommaa.












Yksi iso syy siihen on, että oon ihan käsi leipomisessa. Osaan ne pari tiettyä juttua, mutta tavalla tai toisella loput tekeleet maistuu pahalle, palaa uunissa, ovat kuivia, jää kiinni muotteihin tai vastapainoksi ei maistu miltään. Sen kerran kun saat jonkun onnistumaan, niin siitä jaksetaan muistuttaa ihan lasten kuin muidenkin toimesta. "Teitkö sä äiti oikeesti tän? Tää on tosi hyvää!" Ja nyt näin joulun alla joulupiparien tekeminen on tuntunut välttämättömältä pahalta. Kuitenkin joka joulu niitä ollaan väännetty ja jotta lapset eivät oppisi uusia kirosanoja, olen ostanut kolmen euron valmiin piparkakkutalon osat.

Mulla sisälle piilotettu jouluihminen on alkanut saamaan musta yliotetta. Edellisenä viikonloppuna me nimittäin jouluiltiin ihan kunnolla. Koristeltiin ja kasattiin Tatun ja Patun kämppä, leivottiin ja koristeltiin piparit sekä kaiken kuukkuraksi paistettiin ihan tortutkin.

Joulupiparit lasten kanssa - ja näin siitä selviää:

KOHTA 1: Musta olisi ihana osata tehdä sellainen oikea piparkakkutaikina, jonka tuloksena tulee suussasulavia pipareita. Välillä törmää resepteihin, joita tekisi mieli testata, mutta lasten onneksi en testaa. Mun mummilla on ihan maailman parhaiden joulupipareiden ohje, mutta joka vuosi oon niillä tehnyt piparit ja joka vuosi ne epäonnistuu. Kaikki geenit ei vaan periydy eteenpäin. Helpointa on siis ostaa valmistaikina, koska sen kanssa pystyy 5-vuotias poikakin sekä äiti työskentelemään. Ei tarvinnut kertaakaan rapsutella taikinaa pöydältä, kaulimelta tai sormista. Siihen jauhosotaankaan ei tarvitse valmistaikinan kanssa ryhtyä. Valmistaikinalle siis iso suositus! Lapsille ei ole ainakaan mitään väliä onko se piparitaikina itse tehty vai ei, koska melkoisella ruokahalulla menee valmistaikinan piparit suuhun.

KOHTA 2: Älä siivoa ennen leipomisurakkaa tai koristeluhässäkkää. Mun iso ongelma on sotku ja se etten siedä sitä. Keittiönpöydän välittömässä läheisyydessä on aina joku päälle astuttava lötsö viinirypäle, vanha kurkunpala tai lautaselta tippuneet leivänmurut. Ja jos saan välttää turhaa siivoamista, niin sen teen. En siis mielelläni ehdoin tahdoin pistä jauhopussia esille ja pyydä lapsia pistämään hösseliksi. Mutta jos siellä on ne edellispäivien ruoanjämät jo valmiiksi, niin ekstra ei enää haittaa. Siivota voi sitten myöhemminkin.

KOHTA 3: Palkitse itsesi jotenkin urakasta. On se sitten oma jemmakarkkipussi, hetki lempiohjelman parissa tai illaksi varattu lasillinen viiniä, niin siitä vaan. Itse saa ainakin uudella tavalla motivaatiota, kun tietää yhdessä vietetyn ajan antavan oman levähdystauon seuraavaksi.

KOHTA 4: Älä välitä vaan nauti siitä! Jos toinen haluaa syödä taikinaa, koristeita tai kaataa puolet strösseleistä lattialle, niin antaa mennä. Tuntuu, että se kieltämiskulttuuri on välillä niin vahva, että on aika huojentavaa peittää vähän silmiä ja löysätä. Siinähän syö niitä koristeita. Pääasia, että ollaan ja tehdään jotain spessua yhdessä.

KOHTA 5: "Leipominen on parasta mitä perheen kanssa voi tehdä". Tästä tuli pisto sydämeen. Miksi me leivotaan niin harvoin, kun 8-vuotias kokee, että tää on parasta just nyt? 5-vuotias istui myös kieli keskellä suuta, ei kertaakaan keikkunut tuolilla tai käynyt häsläämään omiaan. Lasten ilosta nauttiminen luulisi olevan oiva motivaattori. Niin se oli ainakin mulle. Tuntuu aika typerältä miettiä jotain sotkua, "en osaa"-ajatusmaailmaa tai sitä ettei jaksa, kun toinen on viettänyt elämänsä kivoimpia hetkiä. Ja olihan se lopulta todella kivaa.

Joulupiparit erä 1 on siis suoritettu - erä 2 on varmasti vielä tulossa. Pieni askel maailmalle, mutta iso minulle!


2 kommenttia

  1. Mahtavat nuo Tatu ja Patu! Vois olla meidän poika-kohta-3-veelle hitti! Mutta Veera pitäisi olla kans, tietty. :-D Mä kyllä ihan periaatteessa, siis ajatuksissa, tykkäisin leipomisesta lasten kanssa, mutta kaksi taaperoa on niin hasardit leipomiskaverit, että yleensä hermo meinaa itseltä mennä: ohjeita ei suostuta noudattamaan ja hästätään omia... Kaikki pitäis olla mitattuna omiin kuppeihin ennen lasten mukaan ottamista, ehkä se taikinan tekeminen sit onnistuis.

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!