Syntymäpäiviä

Neljä vuotta sitten tammikuisena aamuna koulun pääovista asteli sisään hauskannäköinen nuori nainen. Punaisen takin hupusta pilkisti vaaleista hiuksista muodostunut tupsu. Päällään hänellä oli edellisen illan pähkäilyn tulos: farkut ja pusero, jotka hän oli aamulla vaihtanut ainakin kolmesti. "Olisi pitänyt ostaa uusia vaatteita". Hiuksensa hän oli laittanut kiinni poninhännälle, koska aamu oli ollut kilpajuoksu kelloa vastaan. Yöllä ei uni tullut, eikä aamulla oikein pystynyt keskittyä mihinkään. Oli pitänyt varmistaa kuudetta kertaa bussin aikataulu, painaa mieleen oikea pysäkki jolla jäädä, ja uudelleen tarkistaa monelta ensimmäinen koulupäivä alkoikaa.

Jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsivänä tyyppinä matkapahoinvointi oli tuplaantunut pelkästä jännityksestä. Moottoritiellä piti katsoa suoraan eteen. Bussimatka kesti melkein tunnin ja koko matkan hän oli pelännyt oksentavansa. "Jos en oksenna nyt, niin viimeistään pysäkillä!". Vatsaan koski ihan hirveästi, aamupala ei ollut maistunut, mutta samalla oli kauhea nälkä. Deodoranttikin pettäisi ihan kohta.

Punaisessa takissa hän erottui heti muiden uusien opiskelijoiden joukosta, mutta jännitykseltään toivoi, että voisi olla näkymätön. Nainen puristi käsilaukkuaan tiukasti ja ojensi silmälaseja nenällä, kun samalla yritti väenpaljouden keskellä nähdä eri suuntiin viittoavia tutoreita. "Mieti sun nimi. Kävele. Älä jäädy...".

"Mene tästä vasemmalle noiden lasiovien läpi, rappusista kuudenteen kerrokseen ja taas lasiovista. Me tullaan perässä!", tutori ohjeisti reippasti. Muiden uusien opiskelijoiden äänet kaikui ympärillä. "Kuudenteen kerrokseen? Ei jumalauta, mitkä rappuset!". Kuudennen kerroksen lasiovissa luki "Kätilöt". Tunnelma käytävällä oli jännittynyt. Vaimeita tervehdyksiä, ihmisten ohi kiinnittyneitä katseita ja raskaita hengityksiä. Joukko eri ikäisiä naisia, joista kaikki jännitti yhtä paljon. Nainen istui penkille toisen nuoren naisen viereen. "Okei, tästä se lähtee!".

Neljä vuotta ensimmäisen koulupäivän jälkeen sama nainen käveli synnytyssairaalan pääovista sisään. Vaaleat hiukset olivat lyhentyneet reilusti. Tumman violetit latvat hipoivat olkapäitä. Isommat silmälasit keikkuivat nenällä, kun nainen istuuntui odotusaulan penkeille. Nainen katsahti kelloa. Muutaman hetken kuluttua oli alkamassa toinen synnytyssaliharjoittelu. Edellisenä iltana oli jännittänyt niin, että iltapala jäi syömättä, mutta nyt ei ollut nälkä. Ennen nukahtamista päässä pyörineet kauhukuvat olivat kaikonneet yön aikana pois. Olo oli aika zen. "Tulee mitä tulee, mie oon valmis.". 

Tänään on minun syntymäpäivät. Ja tänään minulla alkoi kätilöopintojen viimeiset koitokset ennen valmistumista. Minun ja valmistumisen välillä on enää kaksi harjoittelua sekä kaksi kurssia. Keväällä minun pitäisi olla valmis kätilö. Ihan vihreä sellainen, mutta valmis. Seuraavat seitsemän viikkoa saan viettää syntymäpäiviä yhdessä perheiden kanssa. Mutta kaikkein eniten pääsen kasvamaan. Se kätilö, joka laitettiin itämään viime syksynä ensimmäisessä synnytyssaliharjoittelussa, pääsee nyt kasvamaan. Kasvu on millimetrityötä, mutta on se sen arvoista.


Ihan pian minusta tulee kätilö!