Minun tulevaisuuteni


Viimeiset neljä ja puoli vuotta olen ollut opiskeleva äiti. Minulle se rooli on ollut suht helppo, vaikka neljään vuoteen on mahtunut todella paljon muutoksia. Tapahtumat ovat olleet niin suuria kuin pieniä, onnellisia ja surullisia. Silti sama rooli ja tahdonvoima on pysynyt. Lasten kanssa koulutehtäviä on painettu juuri silloin kun aikaa on suotu. Viimeisiä silauksia on tehty lasten mentyä nukkumaan pitkälle yöhön. Adrenaliini ja lohdutusirttikset ovat toimineen suurimmassa hädässä ja koulustressissä. Harjoitteluiden aikaan suurin apu on tullut isovanhemmilta. Ilman heitä en olisi mitenkään saanut kaikkea toimimaan.

Tietenkin tätä kaavaa järisyttää tieto siitä, että nyt ihan oikeasti ollaan uuden ja jännittävän äärellä. Kaksi kuukautta, ja opiskelijastatus vaihtuu kätilöksi. Sitä ennen on viikko jäljellä viimeistä harjoittelua, yksi kirjallinen raportti ja portfolio. Valmistumisen ilmoittautuminen on tehty ja Valviran paperit laitettu eteenpäin. Kesän suunnitelmatkin on jo valmiina. Arki pitää pahimman jännityksen kurissa, jotta päivien kulkua ei osaa havainnollistaa. Tämä turvallinen opiskelijan arki muuttuu valmistujaispäivän jälkeen kertaheitolla. Sama kaava pysyy, mutta edessä on uusi vastuu ja helvetin isot sappaat täytettäväksi. Olen todella onnellinen. Tie on ollut pitkä, haastava ja opettava. Se, että maaliviiva näkyy, tuntuu hämmentävältä. Ennenkaikkea olen itsestäni kuitenkin todella ylpeä.

Kun 20-vuotiaana ja vuoden ikäisen tytön äitinä nostin sen aikuislukion esitteen käteeni, päätin näyttää kaikille. Halusin vakuuttaa, että minusta ei mitään putoajaa tule, jonka tulevaisuus näyttää surulliselta. Halusin näyttää läheisilleni, mutta kaikkein eniten halusin näyttää niille, joiden sanat satuttivat minua. Ne ilkeät kommentit raskaudestani. Ne katseet vanhojen tanssien harjoituksissa. Ne erilaiset spekulaatiot ja juorut, jotka levisivät niin nopeasti, että ehtivät muuttua varmaan viidesti ajan kuluessa. Halusin näyttää sille, joka amiksen ruokalassa lauloi vieressäni "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Halusin myös näyttää sille matematiikan opettajalle, joka toisen hylätyn jälkeen sanoi, etten tule koskaan suorittamaan lukiota.


Sisäisesti halusin siis näyttää suurta keskisormea heille kaikille. Soitin mummille ja sovimme hoitojärjestelyistä. Menin suorittamaan lukion loppuun ja päätin, että niillä papereilla haen kouluun - minusta tulisi kätilö. Ja niinhän siinä kävi, että kahden vuoden jälkeen ylioppilaslakki nakotti päässäni. Reilu vuosi siitä astuin uuden koulun ovista sisään. Edelleen epävarmana vähän kaikesta, mutta olin siinä. Minusta todellakin tulisi kätilö!

Nämä neljä ja puoli vuotta ovat kasvattaneet ihmisenä. En enää niin epävarma sellainen kuin ennen. Jos joku nyt arvostelisi elämääni tai valintojani, niin soromnoo! Tiedän, mitä haluan ja sen haluamisen tärkein pointti on olla onnellinen. Olen elämässäni nyt pisteessä, jota jo iänkin puolesta kutsutaan aikuisuudeksi. Ihan vielä en pääse sanomaan: "mie tein sen!", mutta tämä kevät on luonut uskoa siihen, että pian niin pääsee sanomaan. Olen tehnyt päätöksiä ja valintoja, joiden olen ajatellut olevan minua varten. Olen kerännyt lähelleni ihmisiä, joiden uskon kestävän rinnallani isoimmat myrskyt ja olevan aidosti onnellisia paikoissa, joissa siihen on aihetta. Kaiken keskellä olen kahden valloittavan lapsen äiti.

Valmistuminen on eräänlainen siirtymävaihe. Nyt jos koska on aika jättää taakseen näiden vuosien aikana tapahtuneet asiat ja suunnata katseensa eteenpäin. On aika elää tässä ja nyt. On tehtävä päätöksiä niin, että osaa nähdä valintojen mahdolliset seuraukset. On aika sanoa mielipiteensä ääneen ja pitää kiinni oikeuksistaan. Juuri sellaisena kuin olen. Joskus huudan ja raivoan, itken pienestä tai nauran niin kovaa, että se kääntää päät. Olen hieman itsekäs ja impulsiivinen ja toisessa hetkessä taas todella luottavainen ja kärsivällinen. Haluan elämässäni rakastaa täysillä ja haaveilla pää pilvissä. Ja haluan olla kätilö, toisen ihmisen isojen ja pienien hetkien rinnalla kanssaeläjä!

Minun elämäni, minun päätökseni, minun tulevaisuuteni.


Koska persoonalleni ominaisesti haluan kaiken kiireen keskellä tehdä ihan kaikkea, osallistuin ihanan Kapeat kadut -blogin Jennin sekä Hempee-blogin Jonnan yhdessä ideoimaan valokuvaushaasteeseen. Ideana on osallistua kuukausittain vaihtuvaan kuvaustehtävään. Hetkistä valokuvaushaasteen Facebook-ryhmään ja kuukauden haasteisiin pääsee osallistumaan kuka vain!

Maaliskuun valokuvaustehtävä oli "Minun maisemani". Omat kuvani kuvaavat hyvin niitä maisemia, joissa arki sujuu. Tämä minun elämä, josta olen todella onnellinen. Arki on vahvasti kahden kaupungin välillä reissaamista sekä illan hämärtyessä sänkyyn kaatumista hiljaisessa kodisssa. Mutta se on minun arkeni.