Ja niin syntyi kätilö







Ja niin syntyi kätilö. Reilu kuukausi sitten hikoilin ja jännitin laittaessani vaaleanpunaista mekkoa päälleni. Kaikki se vuosien odotus ja työ palkittaisiin pian. Tunnelma ennen tilaisuuden alkua oli jännittynyt. Koristelimme kahvitilaisuutta varten varattua luokkaa samalla vilkuillen kelloa. Jännittyneitä ja innokkaita halauksia vaihdettiin. Viimeiset huulipunat ja sitten piti jo järjestäytyä toiseen paikkaan aakkosjärjestykseen. Istuessani tuolille tuntui, ettei siitä enää pääsisi ylös. Astelin tulevien kollegoitteni eteen ja pidin puheen valmistujaisjuhlissamme jalat ja ääni täristen. Lausuin kätilönvalan epäuskoisena, mutta samalla ylpeänä. Seisoin jonossa ja odotin vuoroani. Kävelin kohti opettajia ja vastaanotin valmiin kätilön paperit. Suvivirsi raikui pianosäestyksen kanssa. Ja siinä se sitten oli. Kaikki oli ohi hetkessä.

Kahvitilaisuudessa laitoin valmistuvista kollegoista koostamani valokuvashow'n pyörimään, lauloin Kalevauvaa yhdessä heidän kanssa ja nostin onnittelumaljan. Söin kakkua ja hymyilin onnellisena. Muutamasta lasillisesta tuntui humaltuvan hetkessä. Vai oliko se vaan se koko tapahtuma? Tärkeässä päivässäni oli mukana kaksi minulle erityistä ihmistä, jotka olivat auttaneet ja tsempanneet minua kuluneiden vuosien aikana. Ilman läheisten tukea ja apua en olisi päässyt maaliin. Jätin kouluni taakseni ja astuin viileään säähän. Ulkona oli lähestyvän sateen tuntu, mutta sisällä paloi. Lujaa.

Neljän ja puolen vuoden urakka oli sillä hetkellä ohi. Olin oikeasti valmis. Minusta tuli kätilö. Ihan oikeasti tuli kätilö. Ei kulunut viikkoakaan, kun sain täytettäväksi suuret saappaat ja astuin työelämään. Esittelin itseni kätilönä. Ensimmäiset kerrat tuntuivat oudoilta. Sainko jo niin sanoa? Näkeekö minusta läpi, että olen ihan vihreä? Miten olikaan mahdollista, että jännitää ja pelottaa, mutta on todella innoissaan samaan aikaan? Kuinka paljon voi rakastaa sitä työtä, jota on päässyt tekemään, samalla kaatuen uupuneena sänkyyn työvuoron päätteeksi. 

Ensimmäinen kuukausi oli rankka. Päiviin ei mahtunut muuta kuin töitä ja siitä palautumista. Arki ja lapset rullasivat tietysti siinä samalla. Työpäivien jälkeen bussimatkat pyhitin päiväunille ja kotona kaappasin väsyneenä lapset kainalooni. Jokainen päivä jännittää edelleen, mutta pahimmat höyryt on vihdoin päästetty ulos. Osaan jo nauttia siitä, mitä pääsen tekemään. Nautin työn haasteista ja hektisyydestä. Mutta kaikkein eniten nautin siitä, että olen päässyt heti valmistumisen jälkeen kokemaan syntymän ihmeen yhdessä perheiden kanssa. Mikään ei vie pois sitä tunnetta, joka minulle tuli, kun ensimmäinen vauva syntyi käsiini kätilönä. Sitä adrenaliinia ja huumaa on vaikea kuvailla. Se on kuin polttoainetta, jolla jaksaa rankkojenkin päivien yli, eikä siitä tunnu saavan tarpeekseen. 

Tämä ammatti on jotain niin mahtavaa.


1 kommentti

  1. Mun on pakko nyt uskaltautua kommentoimaan. Aloin vuosi sitten jälleen kerran haaveilla kätilön ammatista ja miettiä että miksipäs ei, kun ammattikoulun paperitkin oli jo kourassa. Löysin sun blogin, jonka luin muutaman kuukauden aikana alusta loppuun. Sen siivittämänä uskalsin hakea kätilöopintoihin ja nyt esivalinta- ja valintakokeiden jälkeen saan puhutella itseäni kätilöopiskelijaksi! :) Opinnot alkaa reilun kuukauden kuluttua ja jännittää hirveästi.

    Oot selvästi oikealla alalla ja varmasti aivan loistava kätilö! Toivottavasti voin sanoa itsestänikin vielä joskus samaa :)

    VastaaPoista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!