Mittatilaustyönä

Rakkaani, tämä on sinulle.

Kun muutama vuosi takaperin minä tutustuin sinuun, sinä kolahdit heti. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota hauskoihin teksteihisi. Olit sanavalmis, nokkela ja todella hauska. Pienen porukan muodostama ryhmä sen hetken parhaimmalle tv-sarjalle ikinä oli juuri se, mitä omassa myllertävässä elämäntilanteessani tarvitsin. Se oli pakopaikka. Profiilikuvasi tekstien takana kiinnosti myös. Miten joku niin hauska ja fiksu olikin samalla niin komea ja vetävän näköinen. Viestejä vaihtui ja lopulta viestittelimme keskenään. Tutustuttiin, ja yhteisen huumorin  ympärille alkoi muodostua ystävyys. Ystävyys, joka muuttui kohdallani syvemmäksi kuin alkuun olisin osannut kuvitella.

Sinusta tuli minun pakopaikkani. Odotin viestejäsi innolla. Usein keksin jotain verukkeita ihan vaan siksi, jotta saisin jutella kanssasi. Minä ihastuin. Ja se tuntui samalla niin hullulle ja niin hyvälle. Tiesin olevani ihastunut sinuun, kun ensimmäisen kerran tapasin sinut. Meni aivan sanattomaksi seurassasi. En osannut aina sanoa sinulle mitään, vaan tyydyin tuijottamaan. Toivoin vaan niin kauheasti, että tuntisit samoin. Kun monien biisien vaihdon jälkeen lähetit minulle Sondrea, tiesin, että tunnet samoin. Kuuntelin lähettämääsi kappaletta kolmesti putkeen ja sydämeni löi kovempaan kuin koskaan aiemmin. Paitsi vielä kovempaa se löi, kun pitkien kuukausien jälkeen suutelit minua ensimmäisen kerran.

Aika kului ja lopulta ihastuminen muuttu muotoaan - huomasin olevani rakastunut sinuun. Peruttamattomasti. 

Olen tavannut henkilön, jollaista en uskonut olevan olemassa. En ole ennen uskonut kohtaloihin ja tosirakkauteen, mutta olen saanut syödä sanani sinun kanssasi. Sinä teit minusta ehjän. En ole ikinä tuntenut näin paljon kuin olen tuntenut sinun kanssasi. Me ollaan tehty kaikista maailman rakkauslauluista meidän kappaleita. Me ollaan tehty kaikista mahdollisista paikoista meidän omia. Oli se sitten kesäinen Berliini tai talvinen juna-asema. Missä vain on hyvä olla, kun vaan saan olla kanssasi.

Viime kesä oli paras kesä ikinä. Pitkän ja hartaan rakentamisen jälkeen pääsimme vihdoin pisteeseen, jossa saamme olla yhdessä avoimesti. Saan viettää aikaa kanssasi niin paljon kuin mahdollista. On ihana ottaa sinua kädestä kesken katua ja suudella sinua ihmisjoukossa. Minulla on kaikki, kun minulla on sinut. Sinun kanssasi saan olla oma pöhkö itseni ja unelmoida niin, että taivaalta sataa hattarasta tehtyjä koiranpentuja.

Kesä vaihtui syksyyn. Iltojen pimetessä eteemme tuli jotain muutakin. Tuli syöpä. Lähdin viemään sinua päivystykseen hoitamaan tyrää, enkä saanut jäädä kanssasi, joten päätin mennä tekemään iltavuoroni. Sen illan kurkussa kuristi ja sydämessä ahdisti. Mitä jos? Jotenkin sen tiesi? Istuin iltavuoron päätteeksi junassa ja kuuntelin kahden vanhemman miehen keskustelua puolukkasadosta. Pyöritin puhelintani kädessäni ja odotin kärsimättömänä, että soittaisit. Ja niinhän se puhelu lopulta tuli.

Syöpäuutisen jälkeen ollaan menty tätä vuoristorataa yhdessä. Olemme eläneet kysymys kerrallaan. Mikä syöpä on kyseessä? Missä se on? Kuinka iso? Koska leikataan? Miten kipu saadaan aisoihin? Kuoleeko siihen? Miksi ei voida leikata? Mitä se tarkoittaa? Koska aloitetaan syöpähoidot? Kauan ne kestää? Koska pääsee kotiin? Koska joku tietää antaa jotain ennustetta? Miksi tämä tapahtuu juuri meille? Miksi juuri nyt?

On kuljettu niin taksilla kuin ambulanssilla. Olen istunut vierelläsi monta tuntia, pitänyt kädestä ja katsonut kun nukut. Olen ottanut sinut kainaloon sairaalasängyssä. Olen herännyt kanssasi kotona öisin, jakanut lääkkeitä dosettiin ja tuonut kylmäpussia. Olen pakannut jalkasi kiristyssiteellä. Olen silittänyt ajeltua tukkaasija miettinyt, miten helvetin paljon rakastan sinua.

Viimeiset pari kuukautta on itketty, ahdistuttu, suututtu, lamaannuttu. Minua on pelottanut enemmän kuin koskaan. Olen kokenut tämän olevan epäreilua. Eihän näin voi käydä juuri meille. Ei juuri nyt, kun kaiken piti olla hyvin. Olin jotenkin tuudittautunut ajatukseen, että lapsuudesta asti käydyt vastoinkäymiset ovat vihdoin ohi. Olin nostanut itseni ylös sieltä suosta ja alkanut kasvaa oikeasti aikuiseksi. Kyllä nyt piti olla mun hetki. Itsekkäästi mulla oli mun haaveet meistä. Olin suunnitellut kaiken mun päässä. Suurimmassa ahdistuksessani itkin, että tämänkö takia me taisteltiin ne alun vaikeudet. Että päästiin taistelemaan syöpää vastaan. Tämänhän piti olla vuosisadan rakkaustarina, jossa me vanhetaan yhdessä ja heitetään härskiä läppää ryppyisinä kääppinä julkisissa paikoissa. Nolataan toinen toisemme ja nauretaan niin, että poskiin sattuu. Piti olla hattaraa ja koiranpentuja. Juuri sellaista siirappia, jota muut katsovat yäkkien vieressä. Ei pitänyt tulla syöpä.

Mutta meillä on edelleen toisemme.

Nyt elämme tavallaan seesteistä aikaa. Kukaan ei ole sanonut mitään. Tulevaisuudesta ei osaa sanoa. Tietämättömyys on ollut meidän suoja. Olen tehnyt tästä jonkinlaisen mantran, jota olen kertonut niin monesti, ettei sen kertominen enää itketä. Olen rakentanut alun järkytyksen jälkeen ylleni suojan, enkä voi antaa itseni romahtaa. Nyt on minun aikani olla sinun tukenasi. Olen sinun kalliosi. Nyt en pelkää, vaan luotan siihen mitä näen ja koen. Syövästä huolimatta laitat mut selkä seinään vasten, usein ihan syystä. Pistät mut armottomasti vastuuseen sanomisistani. Lapsellisuuspäissäni ärsyttää, kun vaadit mua käyttäytymään kuin aikuinen. Näet mun läpi, kun huokailen viidennen kauppareissun kohdalla - ja vielä sanot siitä. Tai vuoroin kilahdat mun tekemisistä, vaikka oikeasti sua ahdistaa, etkä osaa sanoa sitä ääneen. Vaikka enhän mie edes osaa kuvitella, miltä susta tuntuu. Sie elät syöpää joka päivä. Koko ajan. Tiedän, että sua pelottaa, vaikka oot kaiken aikaa ulospäin niin reipas.

Vaikka oletkin välillä paskapää, seison sun rinnalla. Oot mun paskapää. Tässä tilanteessa me kaikesta huolimatta kestetään arjen stressiä ja paskaa. Me käytiin nimittäin jopa treffeillä! Sain tunnin kanssasi normaalia aikaa sushibuffetissa ja se valoi minuun enemmän toivoa sekä uskoa syövän voittamiseen kuin mikään muu asia pitkään aikaan.

En toivo mitään muuta tässä maailmassa kuin sinut.


2 kommenttia

  1. Mä niin toivon että tämä syöpä olis tehty voitettavaksi niin pirulainen sairaus kun se onkin !! Taistelutahtoa ja voimaa teille molemmille. Musta tuo teksti oli niin ihanasti kirjoitettu että! <3 Oon seurannut instassa teidän rakkaustarinaa niin paljon kun se siitä kertoo. Mutta anyway. Lisää rakkautta ja vuosia yhdessä teille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana! <3 Huomaa, että selkeästi helpotti, kun pääsi itsekin avautumaan tästä. Ollut jotenkin lukossa ja aiheesta kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Saatikka koko blogiin palaaminen. Mutta nyt on jotenkin astetta keveämpi olo. :-)

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!