6 vuotta, 4 kuukautta ja 2 viikkoa

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni 18. päivä  elokuuta vuonna 2011. Olin 22-vuotias, esikoiseni oli 3-vuotta ja odotin toista lasta viimeisilläni. Laskettuaika oli lokakuussa. Samalla suunnittelin loppuelämääni lasten isän kanssa. Suurin tavoitteeni oli mennä naimisiin. Elin jotain lapsuuteni haavemaailmaa, mutta jotain uupui arjestani. Sitten päätin yrittää bloggaamista.

Kirjoittaminen oli aina ollut minulle kaikkein tutuin juttu. Olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän päiväkirjaa, joten julkinen kirjoittaminen samalla jännitti ja kiinnosti. En kuitenkaan uskaltanut ihan täysillä olla oma itseni, joten kirjoitin ilman kuvaa, oikeaa nimeä tai rehellisyyttä.

Kävin juuri lukemassa ensimmäisen postaukseni. Olin vakuuttunut siitä, että rakastan ruoanlaittoa ja käsitöitä. Paskapuhetta. Olen aina ollut huono laittamaan ruokaa. Ruokani tuppasi aina jäämään joko mauttomaksi, raa'aksi, ylikypsäksi tai vetiseksi. Silti varsinkin blogissa halusin olla pullantuoksuinen äiti. Ompelu ja askartelu oli toinen asia, jota niin kovasti mainostin harrastavani. Joo, kyllähän sitä tuli paljon ommeltua tyynynpäällisiä tai tehtyä kortteja, mutta varmaan sulasta tylsyydestä.

Yksi suurimmista syistä bloggaamisen aloittamiseen oli yksinäisyys. Olihan minulla muutamia hyviä ystäviä, mutta totuus on, että kun saa 19-vuotiaana lapsen, suuri osa elämästä ja tärkeysjärjestyksestä muuttuu. Olin kyllä saanut uusiakin ystäviä, mutta joku siinä bloggaamisen mukana tulevassa virtuaalivertaistuessa kiehtoi. Varsinkin, kun blogissa sai olla juuri sellainen kuin antoi ymmärtää. Sai kiillottaa ja jättää asioita kertomatta.

Blogi oli kuin kiillotettu kuva omasta elämästä. Todellisuudessa olin itsetuntoa keräilevä teiniäiti, jonka lasten isä asui toisella paikkakunnalla. Syy jäädä kotikaupunkiin asumaan oli tuttu ympäristö, ystävät ja sukulaiset. Oli helpompi olla teiniäiti läheisten lähellä, vaikka samalla pikkukaupungin villit teoriat raskauksistani ja tiedon puuttuessa mielikuvituksen täyttämät huhut ahdisti. Tavallaan blogi oli minun vapaudu vankilasta -kortti. Sain rakentaa oman kulissini, joka sisälsi juuri niitä höpöjä ruokaohjeita ja Marimekon kääntökasseja. Kaksi lasta ja avioliitto oli omasta mielestäni todiste kaikille, etten ole tavallinen teiniäiti. Olin myös suorittanut lukion loppuun ja saanut niin hyvät arvosanat, että niillä pääsin hakemaan opiskelemaan kätilöksi. En kuitenkaan blogin puolella kertonut oikeastaan mitään ammatistani tai tilanteestani, koska se jollain tavalla hävetti?

Ajan saatossa uskalsin kertoa ensimmäisille läheisilleni bloggaamisestani, julkaisin ensimmäisen kuvani täällä, vaihdoin peitenimeäni lähelle oikeaa nimeäni ja otin askel askeleelta rennomman ja avoivemman otteen kirjoittamiseen. Mitä suorempi ja rehellisempi olen uskaltanut olla, sitä enemmän olen blogista saanut. Varmaan avioeroni oli yksi vapauttavimmista asioista kirjoittamisen kannalta. En edelleekään ole avannut asioita sen enempää täällä. Siihen oli pakko vetää raja, vaikka kaikissa elämäntilanteissa olisi ollut ihanaa saada vertaistukea lisääntyneeltä lukijakunnalta. Muuttaessani omaan kotiin lasten kanssa olen kaikin puolin uskaltanut olla vapautuneempi ja enemmän oma aito itseni siviilissäkin.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet blogissa sellaista dry seasonia, ettei tätä oikein bloggaamiseksi ole voinut sanoa. Kaksplussan aikoina kirjoitin varmasti eniten ja kautta aikojen kaikki kätilöaiheiset postaukset ovat olleet suosituimpia. Yritin olla muissakin aiheissa aidompi, mutta kun kirjoitin opinnoistani, tuli blogiin selkeästi aina kävijäpiikki. Kymmenen luetuinta bloggausta ikinä on 7/10 kätilöaiheisia. Yksi kätilöpostaus keräsi Kaksplussalla ennätysmäärän yksittäisiä lukijoita, kun lukijamäärä kertaantui yli 10-kertaisesti. Siihen se piikki sitten jäikin, mutta vaikka olen kirjoittanut hyvin harvoin viimeiset vuodet, on siellä edelleen se sama määrä tilastojen mukaan.

Nyt kun opinnot ovat ohi, on sekin aihe jotenkin jäänyt. Monesti ajattelin, että lopetan lopulta tämän kitumisen blogini kanssa ja lopetan koko homman. Sitten tuli se syöpä ja lopulta oli pakko kirjoittaa. Ja nyt huomaan taas ajattelevani bloggausta enemmän. Töiden takia ei ole enää niin jumalattoman loppu, lapset ovat isompia ja vuoroviikkosysteemi rullaa kivuttomasti. Kaipuu kirjoittamiseen on tullut. Nyt kun vihdoin uskaltaa olla ihan vaan mie.

Kuusi vuotta blogin ensimmäisen postauksen jälkeen huomää, että myös tämä skene kehittyy ja etenee. Blogit ovat ehkä tavallaan kokeneet jonkinlaisen inflaation. Kaikista aktiivisin olen ollut Instassa, joskus jopa instastorien kanssa. Muuten minua ei saisi hyppäämään kehityksen mukana ja kuvaamaan videoita vaikka YouTubeen. Kirjoittaminen on aina ollut eniten minua ja siinä haluan pysyä.

Joten, ehkä tämän vuoden ainoana lupauksena lupaan antaa vielä tälle mahdollisuuden. Ja lupaan pistää blogin ainakin piiloon, jos huomaan bloggaavani samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.


Enkä sitten enää ikinä vesileimaa kuvia. Ainakaan noin. 


4 kommenttia

  1. Kiitos, että olet palannut blogiin! :) Vaikka oma elämäni on mennyt ehkä enemmän "normaali kaavan" mukaan ja olen vajaan kymmenen vuotta vanhempi. Tosin multa löytyy myös kaksi lasta. Eksyin varmaan kaksplussan kautta blogiisi. Yksi syy seurata juttujasi on ehkä vähän hassu, mutta se on Kotka. Koko isän puoleinen on Kotkasta ja olen viettänyt seudulla paljon aikaa, nyt tosin on oma mummoni kuoli ennen joulua ja itselleni läheisiä sukulaisia ei enää seudulla asu, koska vanhempanikin asuvat pk-seudulla. Mutta juttusi ovat mukavia ja toivon sinun jatkavan kirjoittelua. :) Paljon voimia syövän kanssa kampailuun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista! Ja hei, Kotka voi olla ihan hyvä syy seurata jonkun blogia. :-D Kiitos siitä. Jotenkin tätä bloggaamista ei vaan ole voinut lopettaa, se on ollut paljon ajatuksissa pitkien taukojenkin aikana. Toivottavasti tämä innostuspuuska jatkuu ja pysyn samassa draivissa.

      Pysy mukana ja jätä kommenttia aina välillä. :-) Ja kiitos tsempeistä!

      Poista
  2. Ihanaa lukea näin rehellistä tekstiä! Tiedätkös, on lukijallekin - erityisesti toiselle äidille - helpottavaa kun bloggaaja kertoo "kiillotelleensa" todellisuutta. Monesti sitä blogeja lukiessa miettii, että pitäisikö minunkin valmistaa päivittäin kesäkurpitsa-avokado-kikherne-terveysjuomia ja neuloa lapsille merinovillakerrastoja.
    Kommentoin tuossa kesällä yhtä postaustasi ja kerroin osittain sinun innoittamanasi hakeneeni ja päässeeni kätilöopintoihin. Opintoja on nyt ensimmäinen lukukausi takana ja kyllä tämä on mahtavaa (tätä osuutta et kiillotellut :D)! Vaikka varsinaisiin kätilöopintoihin onkin vielä aikaa, antoi jo kätilötyön perusharjoittelu pientä tuntumaa.
    Toivottavasti jatkat blogin parissa. On kiva käydä välillä lueskelemassa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja onnea! Aivan mahtavan ammatin olet itsellesi valinnut! <3 Ihana kuulla, että postaukset kätilöopinnoista on inspiroinut sinua.

      Ja kiitos kommentistasi. Jotenkin on nyt sellainen olo, että jos kerran kirjoittaa, niin sitten rehellisesti tai ei ollenkaan. Tietty se nostaa itselle pientä rimaa, kun aiheita pyörii päässä, mutta ei ole varma mitä sitä oikein kehtaa ja voi julkisesti postata. Mutta tämä on se vuosi, jolloin tekstien pitää syntyä suoraan ja rehellisesti.

      Pysy matkassa mukana ja käy kertomassa miten opinnot etenee! Tsemppiä! :-)

      Poista

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!