Puolen vuoden (syöpä)matka

Poikaystäväni syöpäuutisesta tulee puoli vuotta. Siinä ajassa tästä uudesta elämäntilanteesta on tullut uusi arki. Halusin jollain tavalla summata kuluneet kuukaudet ja kertoa kuinka kaikki on minun näkökulmastani mennyt.

Muistan poikaystäväni rauhallisen äänen puhelimessa, kun hän kertoi, että tyräksi luultu möhkäle vatsassa olikin jotain aivan muuta. Mietin, että miten hän voikin olla niin rauhallisen kuuloinen. Äänen rauhallisuus vitutti suunnattomasti. Itkin koko puhelun ajan ja pitkälle yöhön sen jälkeen. Olisin halunnut, että hänkin itkee kanssani. Ihminen käyttäytyy niin eri tavalla shokkitilanteessa. Oman shokkini aiheuttama hätä ja ahdistus oli suuri. Itkustani ei meinannut tulla loppua. Niin monet miksi-kysymykset kävi mielessä. Eniten kysyin mielessäni, että miksi näin piti käydä juuri meille. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli vielä edessä.

Alussa olimme varmoja siitä, että syöpä saadaan leikattua pois. Piti vain kärsivällisesti odottaa kirurgin suunnitelmaa. Odottaminen tuntui todella pitkältä, vaikka todellisuudessa odotimme vain muutaman viikon. Poikaystäväni vointi ja oireet tuntuivat kuitenkin kasvavan silmissä räjähdysmäisen nopeasti. Heräsin öisin poikaystäväni raskaaseen hengitykseen ja kipuihin. Vaikka en voinut tuntea kipua fyysisesti, tuntui se minussa henkisesti. Muutaman päivystyskäynnin ja ambulanssikyydin jälkeen odotimme suunnitelmaa sairaalasta käsin. Oli tavallaan helpotus, että hän oli sairaalassa. Se tuntui jotenkin turvallisemmalle.

Olin kuitenkin vihainen, kun siinä kaikessa kesti niin kauan. Halusin, että se kaikki otettaisiin äkkiä meiltä pois. Poikaystäväni shokki oli erilainen kuin minulla. Hän jollain tavalla sulkeutui omaan kuoreensa. Olin vain vieressä ja katsoin. Yritin päästä lähelle, mutta hän ei ollut siihen valmis. Koin, että ennen syöpäuutista olimme olleet hyvä tiimi, vahva pari. Nyt olimme tässä yhdessä, mutta silti koin olevani yksin. Hänen sulkeutumisensa ja vastaanottamattomuutensa ahdisti todella paljon. Minun olisi pitänyt hänen mukaansa puhua jollekin muulle. Itse olisin halunnut jakaa sen kaiken yhdessä. Minun oli silloin vaikea ymmärtää, että sulkeutuminen oli hänen tapansa prosessoida se kaikki.

Ja niin se päivä koitti, jolloin saimme kirurgilta alle puolen tunnin sisällä kuulla radikaalin leikaussuunitelman ja sen perumisen. Mitään ei leikata, sillä syöpä on keuhkoissa. Tähän kuolee. En ollut ehtinyt hyväksyä vielä koko syöpää, saatikka sitä, että tähän kuolisi. Itkin niin kovaa, että poikaystäväni käski minun pitää suuni kiinni. Kaksi erilaista shokkia. Minä halusin itkeä yhdessä ja poikaystäväni halusi, etten jätä häntä yksin, mutta että olisin vain hiljaa ja rauhallinen. Nukuimme seuraavan yön sairaalasängystä tehdyssä parisängyssä käsi kädessä. Heräilin koko yön jatkuvasti tarkistaakseni, että poikaystäväni hengitti. Itkin hiljaa, jotta en herättäisi häntä.

Siirto Syöpäklinikalle valoi meihin aivan uutta toivoa. Kuolemantuomio vaihtui toivonkipinään. Kasvainta yritettäisiin pienentää sädehoidolla. Samalla oireiden pitäisi helpottaa. Poikaystäväni reipas ja positiivinen asenne piristi omaa mieltäni. Hän vaati minulta samaa. Nyt taistellaan. Hän tarvitsi ympärilleen taisteluhenkeä ja positiivisuutta. Edelleen pelotti, mutta oli myös pakko uskaltaa toivoa. Pystyin työntämään alun shokin ja ahdistuksen syrjään. Joka kerta ollessani sairaalassa nappasin poikaystäväni lusikkaan ja silitin hänen mustaa tukkaansa. Hymyilin ja tsemppasin. Taistellaan nyt sitten ja kunnolla.

Itsekkäästi olisin halunnut omia hänet vain omaksi, katsella hänen kasvojenpiirteitä ja suudella nassua. Jotenkin "lähellä kuolemaa" kokemuksen jälkeen halusin omia hänet ja kaiken yhteisen ajan itselleni. Vieraat ja vierailun kyselijät ärsytti. Teki mieli sanoa, että painukaa vittuun, hän on minun, minä hoidan. Jälkikäteen ajateltuna oli ihanaa, kuinka moni osoitti hänelle tukensa ja kävivät piristämässä.

Kun poikaystäväni pääsi sairaalasta, alkuun minua pelotti. Pelkäsin, jos kotona sattuukin jotain, enkä osaa toimia. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi reipas ja positiivinen. Pelkäsin lähteä kotiini ja jättää hänet yksin. Puuhasin ja järjestelin kuin mikäkin hullu. Olisin halunnut antaa hänelle kaiken hänen tarvitsemansa tuen ja avun. Otin saadut tehtäväni vakavasti. Jaoin lääkkeet dosettiin ja pyöritin tukisidosta turvonneeseen jalkaan. Poikaystäväni kuittaili rypystäni otsallani, kun kieritin uudelleen sidettä jalkaan, milloin löysemmäksi ja milloin kireämmäksi. Ei minua se hoitaminen vituttanut, päinvastoin. Halusin vain tehdä kaiken niin hyvin. Olin pettynyt itseeni, jos en osannut kerralla, enkä pystynyt antamaan hänelle aivan kaikkea. Oman arjen oli pyörittävä siinä sivussa samaan rataan.

Ennen joulua aloitettiin sytostaatit. Pahinta siinä ajassa oli poikaystäväni mielialanvaihtelut. Alun puhumattomuus vaihtui yllättäviin raivareihin. Ja sitten itketti taas. Vaikka "riitamme" olivatkin nopeita, eivätkä mitenkään vakavia, olivat ne silti siihen tilanteeseen nähden raskaita. Kummatkin vielä prosessoimme koko syöpäuutista ja pienikin stressi tuntui olevan aivan perseestä. Ensimmäisen hoitokierroksen ja kontrollikäynnin jälkeen tilanne alkoi laueta.

Joku lukko avautui meidän välillämme joulun alla. Sytoista tuli taukoa ja syöpäuutista oli ehditty sulattelemaan. Koin, että pystyimme puhumaan koko asiasta aivan uudella tavalla. Hän ei sulkeutunut ja minä en vaatinut häntä puhumaan. Tuntui, että sain hänet takaisin ihan kokonaan. Syövän aiheuttama jännite tavallaan hellitti. Meille ominainen yhdessäolo ja arki tuntui taas samalta kuin ennen, tai niin samalta kuin se syövän kanssa voi tuntua.

Tällä hetkellä kaikki on olosuhteisiin nähden ihan ok. Sitä on jotenkin osannut keskittää energiansa oikeisiin asioihin, karsia turhat stressit pois ja elää hetkessä. Olen asennoitunut niin, että niin kauan kun poikaystäväni kokee voivansa hyvin ja syöpää hoidetaan aktiivisesti, kaikki on hyvin. Tavallaan on ollut pelastus, että olen päässyt säännöllisesti omaan kotiini lasten kanssa. Sillä tavalla olen saanut nollata ja keskittyä itseeni, käydä töissä ja olla. Vaikka tuntuukin pahalta, ettei poikaystävälläni ole samanlaista pakokeinoa. Olen täyttänyt päiväni työllä, lapsilla ja muulla tekemisellä, ettei tarvitse tuntea tai ajatella. Olen yritänyt tavallaan myös pakoilla, mutta sille tulee nyt loppu, sillä varasin ajan psykologille. Koen kuitenkin, että kun itse jaksan ja voin hyvin, pystyn olemaan hänelle se kallio, jota hän tarvitsee. Pystyn nyt paremmin ottamaan hänen huonon olon ja vaikka kiukuttelun vastaan. En ahdistu tai muserru pienestä kyyneliin, vaan olen tuki ja turva.

Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa melkoisen matkan. Syövän kanssa ajantaju muuttuu. Tunteet menevät yhtä vuoristorataa. Alussa olin niin vihainen ja pettynyt, sillä olin päässäni suunnitellut meille yhteisen kodin, häät ja perheen. Koin, että on todella epäreilua, etten sitä kaikkea välttämättä saa. Nyt se ajatus tuntuu jotenkin lapselliselta. Suoraan sanottuna kaikkein tärkeintä minulle on nyt se, että poikaystäväni on elossa. Jotenkin tuntuu, että kestän tämän kaiken, kunhan kukaan ei sano meille, ettei mitään ole tehtävissä. En tarvitse juuri nyt mitään muuta kuin hänet.

Yksi isoimmista päätöksistä meille oli se, että hain itselleni ja lapsilleni isompaa asuntoa. Syövän seuraukset konkretisoituivat, sillä juuri nyt ei ole realistista edetä suhteessa siihen, että asuisimme yhdessä. Toki ikävä kalvaa suurempana kuin koskaan ennen, kun olemme erossa, mutta kestän tämän kaiken, kunhan saan olla hänen kanssaan.  Nyt on pakko odottaa ja katsoa, miten tilanne etenee. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Haluan uskoa, että kaikessa harvinaisuudessaan hoidot tehoavat kasvaimeen. 

Meillä on poikaystäväni kanssa vahva tiimi. Osaamme puhua toisillemme aivan uudella tavalla. Edellisen kontrollikäynnin aikana tunteemme olivat vastakkaiset kuin edellisellä kerralla. Kun ensimmäisen kontrollikäynnin aikana poikaystäväni oli pettynyt ja minä positiivinen, oli roolit nyt toisinpäin. Itkin, kun sanottiin, ettei sytoja nyt jatketa vaan keksitään jotain muuta. Kyseisen syton lopettaminen pelotti. Poikaystäväni oli taas hyvillä mielin. Kasvain on pienentynyt melkein puoleen. Miksi siis surra. 

Kaivauduimme lusikkaan myöhemmin sinä päivänä. Puhuimme käynnillä heränneistä tunteista. Minä ymmärsin häntä ja hän minua. Hän otti minut kovemmin kainaloonsa ja suuteli niskaani. Pelkoni väistyi, sillä minulla oli juuri siinä hetkessä se kaikkein tärkein. Meillä on toisemme. Ja vain sillä on nyt merkitystä. 



1 kommentti

Kommenttiboksi on tarkoitettu sinua varten!